Yli 200 vuoden ajan vasemmistoa ovat innoittaneet vapauden, solidaarisuuden ja tasa-arvon arvot ja niistä kertova tarina, joka on vienyt kohti parempaa maailmaa. Käänteinä tarinassa ovat olleet kamppailut työstä ja toimeentulosta mutta myös laajemmin yhteisöllisyydestä ja yhdenvertaisuudesta. 2020-luvulla kaiken ytimessä on ilmastokriisi. Tämä on viimeinen vuosikymmen, jolla on mahdollisuus saada päästöt pysähtymään ja laskemaan, jotta vältymme turvattomalta tulevaisuudelta, toteaa Li Andersson:

”Millään muulla poliittisella tavoitteella ei ole väliä, jos epäonnistumme ilmasto- ja ympäristöpolitiikassamme. Tulevien vuosien ja vuosikymmenten ajan tämän aiheen tuleekin olla jokaisen vakavasti otettavan poliittisen liikkeen keskiössä. On asetettava talousjärjestelmä ja kaikki inhimillinen toiminta maapallon kantokyvyn rajoihin.”

Kirjoittajina vasemmistolaisia poliitikkoja, itsenäisiä ajattelijoita ja aktivisteja

Kirjoittajat käsittelevät artikkeleissaan teemoja kuten hoiva, antirasismi, eriarvoisuus, työelämä, alustatalous, kaupunki ja työväenluokka. Kirjan kirjoittajat ovat Li Andersson, Mia Haglund, Toivo Haimi, Liban Sheikh, Pinja Vuorinen, Teppo Eskelinen, Anna Elomäki, Hanna-Kaisa Hoppania, Hanna Ylöstalo, Johanna Perkiö, Tero Toivanen, Minja Koskela, Laura Kolehmainen, Matias Nurminen, Jukka Peltokoski, Henrik Jaakkola ja Anna Kontula.

Kirjan tekstejä yhdistää näkemys siitä, että vasemmistoa tarvitaan yhteiskunnan muuttamiseksi ekologisesti ja sosiaalisesti kestäväksi. Valloittaakseen tulevaisuuden vasemmiston tulisi muun muassa valloittaa verkko sekä uutena julkisena tilana että yhteiskunnallisesti määrittyneenä teknologiana. Poliittista ohjelmaa kirja ei muotoile vaan antaa aineksia sen uudistamiseksi. Katse on Suomen yhteiskunnassa, mutta kamppailu tulevaisuudesta on maailmanlaajuinen.

Katoaako vasemmisto luokan mukana?

Anna Kontula kirjoittaa luokkayhteiskunnan roolista ympäristökatastrofin keskellä. Luokkakonflikti ja sen säätely parlamentarismin keinoin syntyivät, kun läntinen maailma siirtyi agraariyhteiskunnasta teolliseen aikaan. Ne ovat siis kiinteästi sidoksissa järjestelmään, joka perustuu kiihtyvään kulutuskulttuuriin ja fossiilisten luonnonvarojen käyttöön. Myös vasemmisto ideologiana, liikkeenä ja identiteettinä syntyi teolliseen yhteiskuntaan.

Yhteiskunnallisen liikkeen syntyminen edellyttää jaettuja tavoitteita, ja työväenliikkeessä ne rakentuivat luokkakonfliktin ympärille. Tänä päivänä useimmat suomalaiset osaavat lukea luokkatunnuksia ja määritellä jollakin tavoin oman luokka-asemansa. Kiinnostava ja paljon enteilevä muutos kuitenkin on, että verraten harva hahmottaa yhteiskuntaa luokkien kautta tai kokee luokan tärkeäksi osaksi identiteettiään.

Sosiologisessa mielessä luokat ovat edelleen olemassa ja selittävät erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Koska luokat eivät enää ole ihmisten identiteetin perusta, niille ei voi myöskään rakentaa poliittista liikettä samaan tapaan kuin vielä sata vuotta sitten.

”Kun siis työväenliikkeen kulta-ajan peruskonflikti koskee kasvavan vaurauden oikeudenmukaista jakoa, nyt pääkysymykseksi näyttää muodostuvan, miten oikeus kuluttamiseen jaetaan. Kyse on edelleen myös rikkaista ja köyhistä, ilman muuta, ja yhteiskunnallisesta vallasta. Sen sijaan on epäselvää, voidaanko enää puhua työväenliikkeestä tai luokkakonfliktista. Uskon, että juuri tämä yhteiskunnallisten kamppailujen ydinkysymyksen uudelleenmäärittely on muuttamassa politiikan osapuolet, säännöt, koko pelin. ”

Onko feminismi identiteettipolitiikkaa?

Kun vasemmistolaiseen luokka-analyysiin lisätään sukupuolen näkökulmaa ja tarkastellaan työmarkkinoiden segregaatiota, palkkaepätasa-arvo on yksi osoitus siitä, että miestapaisuutta pidetään edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa suuremmassa arvossa, kirjoittaa Minja Koskela.

Viimeistään korona-aika osoitti, että varhaiskasvatus on paitsi lapsen oikeus myös vanhempien työn tuottavuutta lisäävä tekijä. Silti varhaiskasvatuksen työntekijöiden yhteiskunnallinen panos nähdään pääasiassa kulueränä. Sairaanhoitajien työpanoksen merkitystä ei korona-aikana ole voinut kyseenalaistaa kukaan, mutta silti palkka laahaa työn vaativuuteen ja koulutukseen nähden. Lisäksi maahanmuuttajanaisten palkat ovat palkkavertailussa pienempiä kuin Suomessa syntyneiden suomalaisnaisten palkat.

Koskelan mukaan uusliberalistinen individualismi sivuuttaa yhteiskunnalliset rakenteet, eikä sen vuoksi voi toimia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden muutosvoimana.

”Kun Sipilän hallitus leikkasi köyhiltä, opiskelijoilta ja julkisen sektorin pienituloisilta naisilta ja samanaikaisesti rajasi perheenyhdistämistä ja pakolaisten oikeuksia, teki se politiikkaa, jonka subjekti oli keskituloinen valkoinen mies.”

Identiteetti on siis politiikassa läsnä myös silloin, kun sitä ei suoraan nimetä. Uusliberalistisen feminismin paradoksi on se, että feminismi – jonka päämääränä on toimia yhteiskunnan tasa-arvoistajana, keskittyy vain yksilötason muutoksiin. Siksi feminismin tulisi jatkossakin huomioida kollektiiviset identiteettikategoriat ja niiden risteymät.

Tervetuloa kirjan julkaisutilaisuuteen perjantaina 20.1.2023 klo 16 Helsingissä Oodi-kirjastossa (Aura-sali), päärautatieaseman vieressä.

Jukka Peltokoski on KSL-opintokeskuksen koulutustuottaja, tietokirjailija ja monessa mukana oleva yhteiskunnallinen vaikuttaja. 

Henrik Jaakkola on pitkän linjan kansalaisaktivisti ja Vasemmistoliiton poliittinen asiantuntija, joka on tutkinut puolueita sekä demokratiaa.

Tilaa arvostelukappale