Suomi ei nykyisellään pysty varautumaan ympäristökriisien epävarmuuteen

Vaikka suomalaisen yhteiskunnan varautumisen tasoa tavataan pitää korkeana, monet julkiset organisaatiot eivät pysty vastaamaan sosioekologisten ongelmien yleistymiseen, voimistumiseen ja arkipäiväistymiseen.

Tuore sosiologian alan tutkimus tunnistaa kolme eri tapaa, joilla suomalaiset julkiset organisaatiot rakentavat resilienssiä: ensimmäiseksi käytännön toiminnassa ja valmiudessa, toiseksi ennaltaehkäisyssä ja suunnittelussa sekä kolmanneksi vaikeasti ennakoitavien ja toistaiseksi tuntemattomien uhkien hahmottamisessa. Resilienssi tarkoittaa tutkimuksen yhteydessä yhteiskunnan kapasiteettia selvitä tai palautua erilaisista yhteiskunnallisista ja ympäristöllisistä haasteista, kuten sään ääri-ilmiöistä.

Ilmasto- ja ympäristökriiseihin varautumisessa resilienssin tulisi tutkimuksen mukaan rakentua kolmen tavan sujuvalle yhteistyölle. Tutkituissa organisaatioissa tämä yhteistyö toimii vain harvoin.

Tutkimustulokset osoittavat useita ongelmia. Monimutkaisista, pitkälle tulevaisuuteen ulottuvista epävarmuuksista tehdään helposti suoraan käytännön operatiivisen ja arkisen toiminnan asia. “On varauduttava vähän kaikkeen kaikkialla”, usein ajatellaan.

Epävarmuuksien ja kaukaisten tulevaisuuksien ajattelua ei siten kyetä yhdistämään vakiintuneeseen suunnittelu- ja mallintamistyöhön, jota suurissa organisaatioissa tehdään.

Valmiuden ylläpitämisen ja suunnittelun käytännöt ovat usein myös niin pitkälle institutionalisoituneita ja rutinoituneita, ettei ilmasto- ja ympäristökriiseille ominaisia epävarmuuksia, pitkiä aikavälejä ja monimutkaisuuksia voida huomioida. Esimerkiksi valtion- ja kuntatalouden tulevaisuutta ennakoivista malleista ne suljetaan pitkälti ulos.

Vaikeasti ennakoitavien uhkien hahmottamisesta tulee aina vain tärkeämpää, kun ympäristölliset riskit muuttuvat ja kasvavat. Niiden omaksuminen osaksi olemassa olevia ennakoinnin käytäntöjä ei kuitenkaan nykyään toimi sujuvasti.

– Tulevaisuuden epävarmoihin mutta yhä paheneviin ja kroonisiksi muuttuviin ympäristöriskeihin varautuminen tulisi järjestelmällisesti yhdistää jo olemassa olevaan suunnitteluun ja valmiuteen, sanoo artikkelin vetäjä, tutkijatohtori Anna Salomaa. 

– Vaikka varautumisen suunnittelu ja valmius ovat vakaissa kantimissa, ympäristökriiseissä niiden rajat tulevat vastaan. Tutkimuksemme uutuusarvo on varautumisen institutionaalisten katkosten diagnoosissa, sanoo ryhmän johtaja, Tampereen yliopiston sosiologian professori Turo-Kimmo Lehtonen.

Tutkimus perustuu laajaan laadulliseen aineistoon. Sitä varten haastateltiin yhteensä 58 varautumisen asiantuntijaa eri julkisen hallinnon aloilta.

Strategisen politiikan harjoituksia päättäjille

Tutkimus on tehty osana laajaa konsortiota, jossa on suunniteltu kaupunkien päättäjille ja asiantuntijoille strategisen politiikanteon harjoituksia. Tutkimus tehtiin osana Suomen Akatemian rahoittamaa LONGRISK-tutkimuskonsortiota (”Päätöksenteon tuki ympäristölähtöisten monimutkaisten ja kauaskantoisten riskien hallintaan kaupunkialueille”). Hanke suunnitteli ja järjesti vuonna 2022 Helsingin, Tampereen ja Kotkan kaupunkien virkahenkilöille ja poliittiselle johdolle ”strategisia tilannehuoneharjoituksia”, joissa kokeiltiin uudenlaisia politiikanteon muotoja monimutkaisiin ympäristökriiseihin varautumiseksi. 

Harjoituksissa pyrittiin yhdistämään kaupunkien pitkän linjan poliittiset tavoitteet ja eri sektorien asiantuntemus niin, että ilmastokriisien tuomaan krooniseen epävarmuuteen voitaisiin vastata. 

Toisin sanoen harjoitusten tavoite oli sitoa kolmea resilienssin rakentamisen tapaa toisiinsa uusilla, kokeellisilla tavoilla. Tällaisia menetelmiä tarvitaan päätöksenteossa ja suunnittelussa yhä pahenevien sosioekologisten kriisien ajassa.

Tutkimusjulkaisu:

Salomaa, A., T. Reinekoski, H. Salminen, K. Krivochenitser, J. I. Hukkinen, and T.-K. Lehtonen. 2025. Disjointed modes of building resilience to socio-environmental crises. Ecology and Society 30(1):6.