Diagnooseista on tullut identiteettityön välineitä – väitöstutkimus osoittaa, miten kotimainen nykykirjallisuus sekä tukeutuu diagnostiseen kieleen että haastaa sen kulttuurista asemaa

FM Jani Tanskasen Jyväskylän yliopistossa tarkastettava kirjallisuuden väitöstutkimus analysoi psykiatristen ja neuropsykiatristen diagnoosien kulttuurista asemaa nyky-Suomessa. Erityisesti tutkimus auttaa ymmärtämään, miten diagnooseja käytetään kotimaisessa nykykirjallisuudessa ja kirjallisuuden tulkitsemisen tavoissa. 

”Tutkimustani raamittaa ja motivoi se havainto, että psykiatriset diagnoosit ja diagnostinen kieli ovat yleistyneet paitsi arkipuheessa myös taiteessa, mediassa ja kirjallisuudessa. Esimerkiksi runoudessa leikitellään diagnoosinimikkeillä ja kirjallisuuden henkilöhahmoja on luonnehdittu diagnostisesti" Tanskanen sanoo.  

"Vaikkapa Helsingin Sanomien julkaisema tietokirja on liittänyt Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen henkilöhahmoihin sellaiset määreet kuin ADHD, ADD, depressio, synnytyksen jälkeinen masennus, ahdistuneisuus, anoreksia, narsismi ja skitsofrenia. Onpa mukana myös hysteria, joka ei kuulu nykyisiin tautiluokituksiin, mutta myös nämä vanhat psykiatrian hylkäämät diagnoosit elävät omaa elämäänsä nykykulttuurissa ja arkipuheessa",  Tanskanen täsmentää. 

”Kun yhä useampia käyttäytymisen ja tuntemisen muotoja tarkastellaan nimenomaan diagnostisesti eli sairauden ja häiriöiden viitekehyksessä, tila normaalille käy ahtaaksi."

Tutkimus tukee aiemmin esitettyjä kriittisiä huomioita siitä, että yleistynyt tapa puhua diagnostisesti voi kaventaa käsitystä normaalista – eli kulttuurisesti jaettua ymmärrystä siitä, mitä pidetään normaalina ja terveenä. 

”Kun yhä useampia käyttäytymisen ja tuntemisen muotoja tarkastellaan nimenomaan diagnostisesti eli sairauden ja häiriöiden viitekehyksessä, tila normaalille käy ahtaaksi. Toisaalta kaikki eivät välttämättä hahmota diagnoosien viittaavan sairauksiin ja häiriöihin, vaan diagnooseista ja niiden viittausalueesta käydään jatkuvaa kulttuurista merkitysneuvottelua”, Tanskanen sanoo. 

Samalla tutkimus osoittaa kirjallisuuden ja kulttuurituotteiden myös haastavan diagnoosien kulttuurista asemaa ja yhteiskunnan palvelujärjestelmän diagnoosikeskeisyyttä. Esimerkiksi Pauliina Vanhatalon diagnoosiperustainen teos Keskivaikea vuosi (2016) tuo esiin diagnoosin sidotun hoidon ja tuen ongelmallisuutta ja kutsuu pohtimaan, voisiko ihmisten kokemaa kärsimystä nimetä ja hoitaa jotenkin muuten kuin diagnostisesti. Teos myös kyseenalaistaa ja ironisoi vakiintuneita ja yhteiskunnassa odotuksenmukaisiksi muodostuneita tapoja kertoa sairaudesta ja elämän vaikeuksista. 

Tanskasen väitöstutkimus avaa uusia näkökulmia siihen, miten diagnoosit vaikuttavat tapoihimme ymmärtää itseämme ja muita. Samalla se osoittaa, että kirjallisuus voi olla sekä diagnoosien levittäjä että niiden kriittinen haastaja. 

FM Jani Tanskasen kirjallisuuden väitöskirja Kulttuurin diagnostisoituminen. Psykiatristen ja neuropsykiatristen diagnoosien ilmentymiä kotimaisessa nykykirjallisuudessa tarkastetaan Jyväskylän yliopistossa 11.10.2025 klo 12 alkaen Seminaarinmäen vanhassa juhlasalissa (S212). Vastaväittäjinä toimivat professori, FT Viola Parente-Čapková (Turun yliopisto) sekä dosentti, FT Mona Mannevuo (Helsingin Tutkijakollegium, Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Sanna Karkulehto. Tilaisuus on avoin kaikille.

Väitöstilaisuuden kieli on suomi. 

Väitöskirja on luettavissa JYX-arkistossa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-86-0998-8

Lisätietoja: Jani Tanskanen, jani.t.tanskanen@jyu.fi