Nykyisestä kasvatusajattelusta puuttuu teknologiasuhteen kriittinen tarkastelu

FM Pasi Takkinen on tutkinut väitöskirjassaan, kuinka pahenevat globaalit kestävyyshaasteet vaikuttavat kasvatusajatteluun. Hän on keskittynyt tutkimuksessaan etenkin teknologian rooliin kestävyydenjälkeisessä (post-sustainability) kirjallisuudessa.

Takkisen kasvatusfilosofisen väitöskirjan mukaan kasvatuksen alalla, niin kansainvälisesti kuin myös Suomessa, suuri osa huomiosta kiinnittyy kestävyyteen ja luontosuhteeseen. Tutkimuksen kirjallisuuskatsauksen mukaan teknologian ympärillä vallitsee eräänlainen hiljaisuus.

– Hiljaisuuden syynä on tekniikanfilosofien tunnistama haaste siitä, että teknologian ymmärtäminen on hyvin vaikeaa teknologian läpäisemässä elämäntavassa – otamme teknologian annettuna, kuin kalat vedessä, Takkinen sanoo.

Toinen Takkisen tunnistama haaste on se, että teknologinen optimismi läpäisee koko kasvatusjärjestelmän, jolloin yliopistoissa, kouluissa ja luokkahuoneissa on vaikeaa tarkastella teknologiaa kriittisesti.

Takkisen mukaan nykyinen ekologinen kriisi edellyttää, että kasvatuksessa kiinnitetään erityistä huomiota teknologiaan kestävyyden näkökulmasta.

– Teknologialla on niin huomattava ja ongelmallinen rooli osana planetaarista ympäristöämme, että teknologiasuhdetta tulisi lähestyä vastaavalla tavalla kuin luontosuhdetta – kestävän teknologiasuhteen pitäisikin olla kestävän luontosuhteen rinnakkaiskäsite, Takkinen sanoo.

Hän muistuttaa, että vaikka teknologian avulla voidaan hakea ratkaisuja aikamme ongelmiin, monet ekologiset kriisit liittyvät suoraan ihmiskunnan kiihtyvään teknologiseen toimeliaisuuteen.

– Tämä näkyy muun muassa ylikulutuksena, resurssien liikakäyttönä sekä vaikeasti hallittavina ja ymmärrettävinä sivuvaikutuksina. Massassa mitattuna maapallolla on jo enemmän ihmisen rakentamaa teknologiaa kuin elollisia olentoja, Takkinen sanoo.

Teknologisesta optimismista kriittisempään teknologiasuhteeseen?

Takkisen tutkimuksen mukaan kasvatus ei nykyisellään kyseenalaista teknologiaan liittyviä tulevaisuuskäsityksiä.

– Tämä on ongelmallista, sillä monet kulttuuriamme määrittävät teknologiset käytännöt ja visiot ovat kestävyyden kannalta arveluttavia tai jopa vaarallisia. Kasvatuksen ei pidä sosiaalistaa eli valmistaa nuoria sukupolvia sellaiseen teknologiseen tulevaisuuteen, jonka jo tiedämme kestämättömäksi, hän sanoo.

Takkinen kuvailee, että ristiriita tulee esiin, kun kasvatusteoriassa käsitellään rinnakkain kestävyyttä ja teknologiaa.

– Usein kestävyyttä käsitellään aivan kuin teknologia ei olisi lainkaan ongelmallista, ja teknologiaa puolestaan käsitellään aivan kuin vakavia ekologisia kriisejä ei olisikaan, Takkinen sanoo.

Hän osoittaa tutkimuksessaan, että tällä hetkellä kestävyystieteellisesti perustellut näkemykset kestävästä tulevaisuudesta menevät eri suuntaan kuin kulttuurisesti vallitsevat teknologiset visiot.

– Jos kasvatus haluaa hiihtää sekä kestävyyden että teknologian suksilla, siinä tulee haasteita, sillä nuo sukset ovat menossa eri suuntiin, Takkinen kiteyttää.

Takkinen muistuttaa, että vaikka teknologiset ratkaisut ovatkin yksi osa tarvittavia kestävyystoimia, ylimitoitettu teknologiausko on kasvatuksen kannalta ongelmallista, sillä se lupaa kestävyyttä ilman, että ihmisen tai kulttuurin täytyisi muuttua.

– Miksi yksilö muuttaisi toimintaansa tai arvojaan suhteessa kestävyyteen, jos koko ajan seuraava pelastava ihmeteknologia on kulman takana? Takkinen kysyy.

Ekokriisin ajan kasvatus on paljon enemmän kuin opettamista ja kouluttamista

Takkinen muistuttaa, että laajassa mielessä kasvatus on paljon enemmän kuin opettamista ja kouluttamista, eli taitojen ja kompetenssien tarjoamista. Kasvatusfilosofian näkökulmasta kasvatus on myös elämäntavan uusintamista, eli kulttuurin historian, jatkuvuuden ja olemassaolon ehtojen tarkastelua ja sen kysymistä, minkä halutaan jatkuvan ja mitä täytyy uudistaa.

Yksilön kannalta kasvatus toteuttaa myös subjektifikaatiota, eli valmistaa kasvatettavaa itsenäiseksi ja moraaliseksi toimijaksi, joka kykenee arvioimaan omaa suhdettaan maailmaan sekä eettisesti että rationaalisesti.

– Kummatkin teemat – kulttuurin uusintaminen ja subjektifikaatio – ovat aivan keskeisiä kasvatustehtäviä epävarmassa ekokriisien ajassa. Niin kulttuurin kuin yksilönkin on kyettävä pohtimaan oman tulevaisuutensa ehtoja ja maailmassa olemisen merkityksiä, Takkinen sanoo.

Hän kertoo, että vaikka teknologiaa on totuttu ajattelemaan pääosin käytännöllisenä kysymyksenä ja kaikenlaisen edistyksen moottorina, ekokriisin aika on osoittanut, että myös teknologiasuhteen maailmakuvallisia, eksistentiaalisia ja ristiriitaisia puolia on voitava käsitellä paremmin, niin kulttuurissa kuin yksilönkin tasolla. Tämä teema nousee Takkisen mukaan selkeästi esiin tutkimuskirjallisuudesta.

– Kasvatuksella ja kasvatusfilosofialla on sekä keinoja että velvollisuus tarkastella näitä kysymyksiä, Takkinen sanoo.