Vuokralla asuvat maksavat keskimäärin 32 prosenttia käytettävissä olevista tuloistaan asumiseen. Hieman yli 30 prosenttia kuulostaa melko kohtuulliselta määrältä, mutta kuten keskiarvomääreet aina, tuokin luku pitää sisällään monta totuutta. Ongelma kärjistyy erityisesti pienituoloisten kohdalla.

Liki puolet vapaarahoitteisissa vuokra-asunnoissa asuvista pienituloisista kotitalouksista käyttää yli 40 prosenttia eli kohtuuttoman paljon tuloista asumiseen. ARA-asunnoissakin asuvilta pienituloisilta asumiskulut vievät 36 %.

Asuntosäätiön perustajajärjestö Vuokralaiset ry on nostanut esiin, kuinka pienituloiset joutuvat usein myös asumaan kauempana työpaikoista, jolloin liikkumiskulut täytyy laskea mukaan asumiskuluihin. Samoin tietoliikennekulut kuuluvat yhä enemmän asumiskuluihin, sillä asumisen palvelut siirtyvät enenevässä määrin verkkoon. Pienituloisilla asukkailla nuo kulut rasittavat suhteellisesti huomattavasti enemmän taloutta kuin varakkaammilla.

Todennäköisesti asukkaat laskevat itsekin nuo kulut kuuluvaksi asumiseen, mikä selittäisi hyvin raportin esiin nostamaa suomalaisten huolta asumisen hinnasta tulevaisuudessa. Suomalaiset ovat asiasta useammin huolissaan kuin vertailumaiden kansalaiset. Raportin tekijät toteavat analyysissään, että asuntopolitiikan pitäisi pystyä vastaamaan tuohon huoleen.

Ihmisten huolenilmaisu pitää todellakin ottaa vakavasti sillä kyse on perusoikeudesta. Kyse on myös laajemmin siitä, mihin suuntaan haluamme yhteiskuntaa kehittää. Haluammeko asuntopoliittisin keinoin lisätä vai vähentää eriarvoisuutta.

Asuntosäätiön tavoitteisiin on aina kuulunut tarjota hyvää asumista kaikille tulotasosta riippumatta. Tuotamme pääosin ARA-asuntoja, jotka voidaan todeta kohtuuhintaisiksi muun muassa omakustannusperusteisen vuokran- ja asumisoikeusasuntojen vastikkeenmäärittelyn perusteella. ARA-tuotannon osalta olemme myös voitonjakorajoitteinen toimija.

Kaltaisiamme toimijoita kannattaisi käyttää entistä tehokkaammin hyödyksi. Tuloksekas hyödyntäminen vaatii kuitenkin pitkäjänteistä ja ennakoitavaa asuntopolitiikkaa, joka mahdollistaisi tuotantomäärien suunnittelun pitkälle tulevaisuuteen. Toivottavasti tekeillä oleva toimenpideohjelma on vastaus toiveisiimme.

Raportissa esitellään laajasti myös muiden maiden asuntopoliittisia ratkaisuja. Erityisesti nostaisin siitä esiin Itävallan esimerkin, jonka mukaan julkinen asuntotuotanto pitää asuntokannan korkealaatuisena ja vuokrat maltillisena. Sosiaalinen asuminen nähdään paikallispolitiikassa myös elvyttävänä toimintana, joka estää segregaatiota.

Itävallassa omistusasuntojen ja vuokra-asuntojen määrä on pysynyt prosentuaalisesti samana (50/50) viimeiset 40 vuotta huolimatta siitä, että asuntojen määrä on samassa ajassa kasvanut miljoonalla.

On selvä asia, että asuntomarkkinoilla tarvitaan jatkossakin monipuolista asuntotuotantoa. ARA-tuotantoa pitäisi kuitenkin voida tuottaa tasaisesti, jotta varmistetaan riittävä asuntotuotanto pitkälle tulevaisuuteen. Suhdanneriippuvaisella markkinaehtoisella tuotannolla ei ratkaista asuntomarkkinoiden ongelmia.

Vertailuraportissa todetaan nykyään ajateltavan, että ratkaisu Suomen asuntomarkkinoiden tilanteeseen löytyy siitä, että valtiovalta muuttaa markkinoiden pelisääntöjä sellaisiksi, että asumisen hinta laskee. Olen samaa mieltä, valtiovallan käsissä on paljon. Toivottavasti se käyttää valtaa erityisesti asukkaiden eduksi eli kohtuuhintaisen asuntotuotannon toteuttamiseksi.