Esa Kankaisen blogi: Kohtuuttomiin asumisen kustannuksiin ei pidä tottua

Vaalipuheissa on esitetty mielipiteitä, että kallis asuminen pitäisi hyväksyä osana suosittujen alueiden kohtaloa. Asumisen kalleuteen ei kuitenkaan pidä, eikä tarvitse tottua, vaan siihen voidaan vaikuttaa poliittisin keinoin.

Asuntosäätiön 70-juhlavuoden artikkelisarjassamme Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen apulaisprofessori Venla Bernelius kuvaa hyvin tämän hetken tilannetta asuntomarkkinoilla: keskituloiset ja perheelliset ovat asumisen kustannuksista ihmeissään, Laadukas kaupunkiympäristö korostuu tulevaisuudessa.

Näin erityisesti pääkaupunkiseudulla, joissa tilanne on huolestuttavin. Ihmisillä ei ole normaalilla palkkatyöllä varaa kustantaa itselleen riittävän kokoista omistusasuntoa, mutta ei tilanne ole hyvä myöskään elinkeinoelämän kannalta katsottuna. Ihmiset eivät pääse asumaan lähelle työpaikkoja ja sen vuoksi jätetään työ ottamatta vastaan.

Tilanne ei ole parempi vuokrapuolellakaan. Vapaarahoitteiset asunnot ovat Helsingissä jopa 80 prosenttia kalliimpia kuin ARA-vuokra-asunnot, joiden kysyntä on kasvanut viimeisen vuoden aikana reippaasti. Vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen kysyntä on puolestaan laskenut. Asumistukikaan ei helpota tavallisen palkansaajan tilannetta, sillä jo luokanopettajan tai poliisin palkalla ei tukea asumiseen heru.

Mitä sitten vaihtoehdoksi? Asumisen hinta koostuu monista tekijöistä eli yksittäistä keinoa asian ratkaisemiseksi ei ole, vaan tarvitaan monenlaisia keinoja.

Kaavoituksen keventäminen olisi yksi hyvä keino. Tekeillä olevaa maankäytön ja rakentamisen lakiuudistusta pitäisi viedä siihen suuntaan, että yksityiskohtaisia kaavamääräyksiä vähennettäisiin. Tätä korosti myös mainitussa juhla-artikkelisarjassa haastateltu Tampereen yliopiston Industry professori Ari Ahonen, Kaavoitus määrittelee huomaamatta tulevaisuutta.

Liian tiukka kaava aiheuttaa vaatimuksineen jopa useamman sadan euron lisäkulut neliölle ja on muistettava, että asukas maksaa kaikki kulut tavalla tai toisella. Tiukkuus hidastaa myös tuotantoprosessia pahimmassa tapauksessa jopa vuodella, kun suunnitelmia joudutaan hiomaan moneen kertaan neuvotellen eri viranomaisten kanssa.

Kaavoitusta pitäisi tehdä entistä enemmän kumppanuuskaavoituksen kautta, jolloin rakentamisen kustannustietous saadaan paremmin mukaan kaavaprosessiin. Asuntosäätiön kokemuksesta voin kertoa, että kumppanuus tuo myös vastuun tullessaan. Olemme olleet tekemässä alueita, joissa asukkailla on hyvä asua ja myös tilaaja eli kunta on ollut tyytyväinen.

Toinen erittäin tärkeä keino on tonttitarjonnan lisääminen ARA-tuotannolle eli kuntien pitäisi rohkeammin antaa tontteja hyviltä paikoilta niin vuokra- kuin asumisoikeusasunnoille. Se on satsaus tulevaisuuden kilpailukykyyn, sillä jos alueelle saadaan työvoimaa, kaupunki pääsee kehittymään siten kuin kaupungit tavoittelevat.

Kolmanneksi keinoksi nostan lainavaltuuksien korottamisen ARA-tuotannolle, jotta ARA-asuntoja pystyttäisiin tuottamaan hallitusohjelman tavoitteiden mukaiset 10 000 asuntoa vuodessa. Tavoitteeseen ei ole vielä päästy.

Kyse näissä kaikissa keinoissa on poliittisesta tahtotilasta. Kaavoitus ja tonttitarjonta ovat pitkälle kuntien päätettävissä olevia asioita. Kolmanteen keinoon vaikutetaan valtakunnan tason poliittisilla päätöksillä.

Suomestakin löytyy hyviä esimerkkejä siitä, miten kuntatason päätöksillä on voitu vaikuttaa asuntomarkkinoihin eli asumisen hintaan. Oulussa on aktiivisen tonttipolitiikan avulla pidetty huolta siitä, että vapaarahoitteisten ja ARA-tuotannon hinnat ovat lähellä toisiaan eli myös vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat ovat lähempänä kohtuullista kustannuksiltaan.

Euroopasta puolestaan löytyy hyvä esimerkki Itävallan Wienistä, jossa väljän kaavoitusmallin ja runsaan valtion tukeman asuntotuotannon keinoin on asumisen hinta pidetty kohtuullisena.

Näiden esimerkkien valossa totean, ettei pääkaupunkiseudullakaan pitäisi hyväksyä pureskelematta asumisen korkeaa hintaa. Asialle on tehtävissä paljonkin, jos vaan halutaan.