Esikoisrunoteos kysyy, miten perheenäidin arjessa on tilaa surulle

”Kuumuus väreilee ilmassa

mutta minun allani jää ritisee

varovaisin askelin kohti leikkipuistoa

kun hiivin sinne saakka

voin pari tuntia vain seurata lapsia katseellani

hengittää yhteen pisteeseen”

Suru ei kuulu leikkipuistoon maalaa kuvan ajasta, jolloin pienten lasten nauru sekoittuu läheisen itsemurhan aiheuttamaan kauhuun. Miten perheenäidin arjessa on tilaa surulle? Paljonko kauhu painaa? Ja miten kuolemansurun keskellä voi kirkastaa katseensa lasten äänille?

Liina Länsiluodon runot kertovat surusta, modernista perhe-elämästä kivikaupungissa, pysähtyvät kuuntelemaan nukkuvan lapsen hengitystä ja seuraavat pääskysten kirkumista kesätaivaalla.

Mikä on tärkeintä, kun aika on loppumassa?

” Armeija tekee pojista miehiä ja sota kansakunnasta särkyneen.

Ja sitten tämä: isovanhempani kestivät sodan,

joten minun on kestettävä mitä tahansa.

Saatanallinen pärjäämisen eetos!

Entä jos hiljaa kestäminen on alun perinkin väärä tavoite?

Kasvattaa kiltiksi karjumalla – mikä paradoksi.

Itkut kuuluu itkeä,

vihan aalloilla – tunne ei ole yhtä kuin teot ja sanat –

rajoja puolustettava, myös omia.

Särjen tämän ketjun.”

Kirjoittajasta:

VTM Liina Länsiluoto työskentelee viestinnän ja vaikuttamisen parissa päivisin, hoitaa lapsia iltaisin ja kirjoittaa runoja sekä maalaa tauluja öisin. Suru ei kuulu leikkipuistoon on hänen ensimmäinen runoteoksensa.