Itkuvirsien surun kirjo kumpuaa erossa olosta

Väitöstutkimuksessaan Viliina Silvonen on syventynyt arkistoaineistoista vuosilta 1905–2001 välittyvään aunukselaiseen itkuvirsiperinteeseen etenkin sen tunteisiin ja affektiiviseen tehoon.

Silvosen tutkimuksessa itkuvirsiperinne hahmottuu tekstin, sävelmän ja tunteen muodostamana kokonaisuutena ja luonteeltaan rituaalisena käytäntönä, johon liittyy erityisiä myyttisiä käsityksiä ja sosiokulttuurisia merkityksiä.

– Kaiken kaikkiaan tutkimusaineistossani arkistoäänitteillä kerrotut palaset elämistä, itkuihin kätketyt kokemukset ja elämäntarinat, ovat opettaneet ja auttaneet ymmärtämään ei vain itkuvirsiperinnettä vaan laajemmin maailmaa ja sen muuttumista.

Itkuvirsiperinne on näyttänyt, miten moninaisia tunteita ja vivahteita surullisuuteen kiinnittyy, ja samalla opettanut arvostamaan surua.

Itkuvirsien olennainen piirre on apeuden tunne

Itkuvirsien olennainen ilmaisun ja esityksen piirre on tunne, jota ilmennetään monin eri tavoin. Itkuvirsien tunne on apeus. Se on surullisuutta, jossa kaikuu ikävä, kärsimys, huoli ja lohduttomuus sekä rakkaus.

Itkuvirsissä tunne ilmenee kielessä, esitystavassa, äänenmuodostuksessa, äänenvärissä ja ilmaisussa itkemiseen linkittyvinä ääninä. Tunnetta ei vain ilmaista, eikä itkuvirsissä ole kyse vain musiikin tai runotekstin aikaan saamista tai välittämistä tunteista. Tunne itsenään on yhtenä elementtinä äänellä itkemisessä tekstin ja sävelmän rinnalla, ja se on läsnä itkuvirressä moninaisina ilmiöinä.

– Tutkimuksessani olen halunnut selvittää, mistä itkuvirsien apeudessa, itkijän apeutumisessa ja apeuden välittymisessä oikeastaan on kyse. Itkijän tunnetilan yltyminen, se, että tunne ei ole vain jäljitellen esitettyä, vaan on niin sanotusti tosi kyseessä, kuuluu arkistoäänitteiltä.

Tunteet eivät ole vain itkijän omia vaan koko yhteisön suruja

Tällä hetkellä Silvosta puhuttelee erityisesti yhteisön merkitys – itkujen apeus kumpuaa erossa olosta omasta tutusta, läheisestä ja rakkaasta.

– Tällaiset näkökulmat tuntuvat aika ajattomilta ja nyt koronapandemian kestäessä varsin ajankohtaisilta.

Itkuvirsissä tunteet eivät ole vain itkijän itsensä suruja, huolia ja kaipuuta, vaan etenkin rituaalitilanteissa itkuvirret kanavoivat koko yhteisön tunteita. Sosiaalipsykologisesta vinkkelistä katsottuna itkuvirsien yksi keskeinen tehtävä on ollut yhteinen sureminen: karjalaisten itkijöiden yhteisössä hyvänä itkijänä on pidetty sellaista, joka esittäessään apeutuu niin, että myös kuulijoiden silmät kostuvat.

Itkuvirret ovat siis olleet kulttuurisesti ohjattu, sosiaalisesti hyväksytty surun, ikävän ja murheen näyttämisen ja käsittelyn väline. Nykyajassa itkuvirret eivät ole tällainen yleisesti tunnettu yhteisöllinen käytäntö. Vastaavia ilmiöitä on kuitenkin myös nyky-yhteiskunnassa, niillä on vain toisenlaiset muodot.

Filosofian maisteri Viliina Silvonen väittelee Helsingin yliopistossa 22. tammikuuta klo 10 folkloristiikan alaan kuuluvasta aiheesta Apeus arkistoäänitteellä: Äänellä itkeminen performanssina ja affektiivisena käytäntönä Aunuksen Karjalassa 

Seuraa väitöstä etänä 

Tiedot mahdollisista koronatilanteen aiheuttamista muutoksista 

Tietoja väittelijästä:

Viliina Silvonen (s. 1988) on kuopiolaislähtöinen folkloristi. Hän valmistui ylioppilaaksi Kuopion yhteiskoulun Musiikkilukiosta, filosofian maisteriksi Turun yliopistosta ja väittelee Helsingin yliopistosta. Folkloristiikassa häntä viehättää sen tapa katsoa menneisyyttä ja kulttuuria instituutionaalisten, niin sanottujen virallisten historioiden ulkopuolelta. Häntä kiinnostaa, miten ihmiset toimivat sosiaalisina, kulttuurisina ja psykologisina olentoina, minkälaisia merkityksiä asioille annetaan, miten merkitykset rakentuvat ja muuttuvat. Silvonen on perustanut kevyen akateemisen Päivystävä folkloristi -blogin yhdessä kollegoidensa kanssa. Vapaa-ajallaan Silvonen soittaa kontrabassoa, kulkee museoissa, istuu jazzklubien ja konserttisalien hämärissä ja suunnittelee uusia projekteja.