Levänluhdan kalmiston mysteeri aukeaa pala palalta monitieteisen tutkimuksen avulla

Rautakaudella, noin 300 vuotta ajanlaskun alun jälkeen, Isonkyrön Levänluhdan alueella tehtiin jotain poikkeavaa. Siellä haudattiin ihmisiä veteen ja tapaa jatkettiin ainakin 400 vuoden ajan. Kun paikallisilla pelloilla kaivettiin ojaa 1800-luvun puolivälissä, nousi maasta ihmisen pääkalloja ja muita luita. Luut olivat säilyneet hapettomassa, rautapitoisessa vedessä lähes täydellisinä. Arkeologit, historioitsijat ja paikallinen väestö ovat ihmetelleet löytöä jo yli 150 vuoden ajan.

Vuonna 2010 Helsingin yliopiston monitieteinen tutkimusryhmä päätti yrittää selvittää uudelleen Levänluhdan arvoitusta, sillä Levänluhta on kansainvälisestikin poikkeuksellinen, uhrilähteeksi epäilty paikka, josta on löytynyt noin 75 kg tummanpunertavia luita. Dosentti Anna Wessmanin johtamalla ryhmällä oli kunnianhimoinen tavoite: selvittää keitä Levänluhtaan oli haudattu, miksi heidät oli haudattu poikkeavalla tavalla ja kauas muusta asutuksesta ja miksi veteen. Nyt, usean vuoden tutkimustyön jälkeen, ryhmä raportoi projektinsa tuloksia Nature-lehden uusimmassa numerossa osana laajempaa kansainvälistä tutkimusta, jossa selvitettiin Siperian asuttamista ja väestöhistoriaa käyttäen muinaisia, 600–31 000 vuotta vanhoja ihmisluita.

– Omassa osuudessamme halusimme erityisesti selvittää Levänluhdan rautakautisesta lähteestä löytyneiden ihmisten alkuperää, sanoo tutkimusta johtanut dosentti Anna Wessman.

Tuloksia muinais-DNA -teknologian avulla

Ihmisten alkuperää selvitettiin uusimman muinais-DNA -teknologian avulla, josta Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen osastolla oli kiinnostuttu myös rikos- ja tunnistustutkimusten vuoksi.

Professori Antti Sajantila kertoo, että tutkimuksen alkuvaihe oli haastava.

– DNA-tutkijoille oli turhauttavaa, kun emme aluksi edes itse pystyneet toistamaan omia tuloksiamme, kertoo Sajantila ensimmäisistä kokeista laboratoriossa.

Tutkimusmenetelmät kehittyivät kansainvälisessä yhteistyössä nopeasti ja kehitystyön seurauksena suomalaisten alkuperäistulokset osoittautuivat oikeiksi. Oli kuitenkin yllätys, että kolmen Levänluhdan vesikalmistoon haudatun vainajan perimässä oli selkeitä samankaltaisuuksia nykysaamelaisten kanssa.

– Tämän ymmärsimme jo tutkimuksen alkuvaiheessa, mutta tuloksen varmistamiseen meni oma aikansa, toteaa dosentti Jukka Palo.

Näytti siis siltä, että Isonkyrön alueella oli ollut saamelaisasutusta hyvin varhain: radiohiiliajoitusten mukaan luut kuuluivat 500–700-luvuilla kuolleille ihmisille. Tulos olisi ensimmäinen fyysinen osoitus saamelaisasutuksesta näinkin eteläisessä Suomessa.

Paikallisia vai ohikulkijoita?

Seuraava kysymys olikin: olivatko he paikallisia, muualta muuttaneita tai mahdollisesti vain vieraita läpikulkumatkalla? Tämän varmistamiseksi tarvittiin DNA-tuloksista riippumaton tutkimus. Ratkaisu löytyi yksilöiden hammaskiilteestä. Intendentti Laura Arppe Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriosta kertoo hampaisiin tallentuneiden strontiumisotooppikoostumusten viittaavan siihen, että yksilöt olivat viettäneet lapsuutensa Levänluhdan ympäristössä.

Tämän päivän eteläpohjalaisten perimä on sekoitus itäistä uralilais- ja läntistä skandinaaviperimää, ja myös yhden Levänluhdan vainajan perimä muistutti tämän päivän skandinaaveja. Kokonaisuudessaan Etelä- ja Keski-Suomessa nähty saamelaisväestön korvautuminen uudella väestöllä heijastelee myös Nature-artikkelissa selvitettyjä Koillis-Siperian väestöjen korvautumisia. Kyseessä on ilmeisesti laajempi prosessi, joka on tapahtunut useilla muillakin pohjoisilla alueilla.

– Levänluhta-projekti vaatii ehdottomasti jatkotutkimusta, ei ainoastaan DNA-tulosten laajentamiseksi, vaan koko vesihautaustavan ymmärtämiseksi. Kysymys - miksi - on edelleen auki, ihmettelee luututkija, dosentti Kristiina Mannermaa.

Tutkimusprojekti sai rahoitusta Emil Aaltosen säätiöltä ja siihen osallistui Helsingin yliopiston tutkijoita useasta oppiaineesta ja laitoksesta. Tässä julkaisussa mukana oli: Anna Wessman, Kristiina Mannermaa ja Tarja Sundell arkeologian oppiaineesta, Antti Sajantila, Jukka Palo ja Mikko Putkonen oikeuslääketieteen oppiaineesta ja Laura Arppe Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.