Mitä voimme oppia kylmän sodan päättymisestä välttääksemme nykyisen konfliktin leviämistä?

Kirjassa Kylmän sodan päätös: draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä diplomaatti Heikki Talvitie ja professori Pekka Visuri tarkastelevat tapahtumia1980-luvun puolivälistä 1990-luvun alkuvuosiin Suomen valtiojohdon näkökulmasta. Miten hyvin päättäjät olivat selvillä kansainvälisestä kehityksestä ja mitä päätöksistä seurasi? Suomen osalta erityisen tärkeää oli tarkkailla tapahtumia Moskovassa ja Keski-Euroopassa.

Kirjoittajat kuvaavat tapahtumia ja arvioivat niitä uusimman tutkimustiedon valossa sekä samalla kertovat, miltä asiat näyttivät henkilökohtaisesti koettuina. He ovat hyödyntäneet erityisesti ulkoministeriölle lähetettyjä raportteja ja äskettäin tutkimuskäyttöön avattua Mauno Koiviston arkistoa.

Talvitie ennusti jo 1990-luvulla venäläisen nationalismin nousua

Suurlähettiläs Heikki Talvitie toimi suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1988–1992, joten hän kykeni lähietäisyydeltä näkemään Neuvostoliiton hajoamisen ja Venäjän nousun. Näin hän arvioi tilannetta Moskovasta 3.10.1990 lähetetyssä raportissa ”Saksa on yhdistynyt. Minkälainen on tulevaisuuden suurvalta itärajallamme?” seuraavasti:

”Olin tänään 3.10. niin kuin useat kollegani, onnittelukäynnillä Saksan suurlähetystössä. Saksan yhdistyminen ja Berliinin uusi asema palauttavat todellisuuteen osaltamme vanhan kolmion Helsinki−Moskova−Berliini. Saksa tulee täyttämään Keski- ja Itä-Eurooppaan jäävää taloudellista ja poliittista tyhjiötä. Neuvostoliitto vetäytyy ja vetäytyessään muuntuu luoden rajoilleen ja sisälleen tyhjiöitä. Ei ole vielä arvioitavissa, minkälainen on tulevaisuuden suurvalta itärajallamme. Kommunistinen ideologia tulee kuitenkin menettämään johtavan asemansa myös itäisessä naapurissamme. Venäläinen nationalismi tulee pitkälti korvaamaan sen voimalatauksen, jonka ideologia on antanut Neuvostoliitolle.”

Saksa tasapainoili vastuun ja omien poliittisten lähitavoitteidensa välillä

Suomalaisten kannalta pahin uhkakuva oli Neuvostoliiton ajautuminen samanlaiseen sisällissotaan, joka parhaillaan riehui Jugoslaviassa. Pekka Visuri seurasi erityisesti Saksan yhdistymiseen johtaneita tapahtumia sekä vallanvaihdoksia itäblokin maissa ja on tutkinut Suomen valtiojohdon päätöksentekoa. Suomen Bonnin-suurlähettiläs Kai Helenius raportoi tilanteesta 22.1.1991:

”Liittohallitus tasapainoilee Baltian maiden suuntaan tuntemansa vastuun ja omien poliittisten lähitavoitteidensa välillä. – – Gorbatshov vakuutti puhelimitse Kohlille, ettei linja muutu. Liittokanslerinvirasto arvioi kuitenkin konservatiivien, KGB:n ja armeijan, lisäävän valtaansa. – – Saksan Neuvostoliiton-politiikan tunnettuja lähitavoitteita ovat 2 + 4 -sopimuksen ja yleissopimuksen ratifioinnin toteutuminen ja neuvostovoimien siirtyminen pois Saksan alueelta. Kaukotavoitteita ovat Neuvostoliiton reformiprosessin tukeminen, hyvien, erityisesti taloussuhteiden luominen Neuvostoliittoon, mikä antaa Saksan teollisuudelle mahdollisuuden aikanaan hyödyntää Neuvostoliiton raaka-ainevaroja, sekä yhteisen eurooppalaisen talon rakentaminen.”

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kylmän sodan aikana oli menestystarina

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton sopimusta keskikantaman ydinaseiden poistamisesta vuodelta 1987 on pidetty ratkaisevana askeleena kylmän sodan päättämiseen johtaneille toimille. Suomi onnistui sodan jälkeen verraten nopeasti vakiinnuttamaan asemansa itsenäisenä valtiona, ja sen puolueettomuuspolitikka sai vähitellen yhä enemmän tunnustusta. Lopulta 1990-luvun puolivälissä voitiin määritellä, että ”Suomi on yhteiskunnaltaan ja taloudeltaan vakaa Pohjoismaa ja Euroopan unionin jäsenmaa, joka ei kuulu sotilasliittoon ja jolla on hyvät suhteet kaikkien naapurimaidensa kanssa”.

Voidaanko koetun kylmän sodan ajalta saada oppia, jonka avulla uusi konfliktitilanne olisi mahdollista hallita niin, ettei se johtaisi laajaan aseelliseen selkkaukseen? Presidentti Koivisto saneli mietteitään ulkopolitiikasta muistioon 24.1.1991:

”Yleisesti tilanne Neuvostoliitossaonmenossa huonoon suuntaan. Jeltsin ei ole mikään vaihtoehto. Konservatiivinen linja voimistuu. Taloudellinen tilanne vaikeutuu. – – Kysymys on siitä, mikä Suomea pitää kasassa, kun vaikeuksia kokenut sukupolvi ohenee ja tilalle tulevat sukupolvet, jotka eivät ole kokeneet sotaa eivätkä oikeastaan mitään vaikeuksia. Kysymys on siitä, mikä on yleinen linjamme. Sen on pidettävä myös tulevaisuudessa, myös silloin kun paineet kasvavat.”

Pekka Visuri(s. 1942)on professori, valtiotieteen tohtori ja eversti. 1990-luvulta alkaen hän toimi tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa ja EU-hankkeissa Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa hoitaen samalla dosentuuria Maanpuolustuskorkeakoulussa. Tietokirjailijana Visuri on julkaissut lukuisia teoksia, joista tuoreimmat ovat Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940 (yhdessä Eino Murtorinteen kanssa, Docendo, 2019) sekä Mannerheim ja Heinrichs – marsalkka ja hänen kenraalinsa (Docendo, 2020).

Heikki Talvitie (s. 1939) on toiminut suurlähettiläänä Belgradissa, Moskovassa ja Tukholmassa. Hän on ollut edistämässä rauhanneuvotteluja Armenian ja Azerbaidzhanin välillä ja toiminut EU:n erityisedustajana Etelä-Kaukasiassa. Talvitie on julkaissut mm. teokset Venäjä, Venäjä, Venäjä sekä Suomi, konjunktuurien vanki (2020).

Tilaa arvostelukappale