Sumelius-Lindblom on tutkimuksessaan todentanut tekemiään havaintoja soittamalla ja samalla luonut uusia käsitteitä ja määritelmiä. Hän myös tuotti uudenlaista taiteellisen tutkimuksen aineistoa yhdistämällä tutkimustekstiä ja videomateriaalia omista esityksistään, joka korvasi perinteisemmän nuottiesimerkeillä todentamisen. Tutkimus avartaa kokonaiskuvaa 1920-luvun ranskalaisesta modernismista ja esittäjän metodisesta ajattelusta. 

Jatkotutkintokonserttien teemoina olivat muun muassa nuorten ranskalaisten säveltäjien esteettinen kapinallisuus, jazz-vaikutteet ja ragtime, Stravinskyn 1920-luvun tuotanto sekä Pariisin ja Wienin koulukuntien vastakkainasettelu. Sumelius-Lindblom tarkasteli muutostekijöitä ranskalaismodernistisen estetiikan taustalla, vertaili eurooppalaisen modernismin pääkoulukuntien musiikillista estetiikkaa ja analysoi ranskalaisen modernismin kannalta keskeisimpiä käsitteitä.  

Tutkija-taiteilija löytää vastaukset itsestään ja taiteen tekemisen kautta 

Sumelius-Lindblomille soittaminen on tutkimuksen ja todentamisen väline ja tutkimuksellinen ajatus läsnä myös esiintymistilanteessa. Taiteellisen tutkimuksen piiriin hänet vei halu profiloitua taiteilijana ja tutkijana ja löytää omaa taiteilijaprofiilia lähellä oleva tapa tehdä tutkimusta. Hän ei erottelekaan tekemisessään taidetta ja tiedettä vaan haluaa nostaa soittamisen tasa-arvoiseksi tutkimusmenetelmäksi muiden musiikintutkimuksen menetelmien rinnalle. 

Sumelius-Lindblom toteaa, että taiteellisella tutkimuksella voidaan myös kattaa sellaisia tutkimuksen osa-alueita, joita on vaikea kielellä tavoittaa. Hän korostaa, että esittäjän soittaessaan tekemät havainnot ovat yhtä arvokkaita kuin yksinomaan nuottikuvaan perustuvat havainnot. 

”Voi puhua ’perustellusta’ soittamisesta, jossa musiikilliset ratkaisut perustuvat tutkimuksessa löydettyyn ja havaittuun. Taiteellisessa tutkimuksessani myös kehollisuuden ajatus on vahvasti läsnä: tunnen, että vastaukset eivät ensisijaisesti ’asu’ nuottikuvassa vaan ne ovat minussa itsessäni, kehossani.”