Helsingin yliopisto

Suomenruotsalainen identiteetti rakentui yhdistyksissä ja järjestöissä

Jaa

Suomenruotsalainen ryhmäidentiteetti syntyi laulamalla, lausumalla ja ompelemalla 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta alkaen. Järjestökenttä on kehittänyt ja ylläpitänyt yhteistä identiteettiä aina nykypäiviin saakka.

Uusi väitöstutkimus kartoittaa, milloin, miten ja miksi suomenruotsalainen ryhmäidentiteetti syntyi, miten se on kehittynyt ja miten sitä on ylläpidetty tähän päivään saakka. Tutkimus osoittaa, että yhdistykset ja järjestöt ovat olleet tärkeitä suomenruotsalaisuuden kehityksen kannalta.

– Ennen 1900-lukua Suomen ruotsinkielinen väestö ei nähnyt itseään yhtenäisenä ryhmänä, suomenruotsalaisina. Vasta eurooppalaisen ja suomalaisen nationalismin nousun myötä syntyi ajatus Suomen ruotsinkielisistä ryhmänä, jolla on yhteinen historia, kulttuuri ja kohtalo, sanoo Maria Saaristo, joka väittelee valtiotieteen alalta 20.8.2020.

Tutkimuksessaan Saaristo jakaa suomenruotsalaisen ryhmäidentiteetin kehityksen kolmeen ajanjaksoon. Ajatus suomenruotsalaisuudesta syntyi ja juurtui vuosina 1860–1907, ja ryhmäidentiteetti vakiintui vuosina 1908–1949. Vuodet 1950–2019 puolestaan toimivat Saaristolle ajallisena kehyksenä, jonka avulla hän tutkii suomenruotsalaisuuden kehitystä tarkastelemalla kielen merkitystä vaaleissa ja järjestökentässä.

– Suomenruotsalaisuus rakennettiin tietoisesti, vastareaktiona 1800-luvun suomalaisuusliikkeeseen.

Ruotsalaisuusliikkeen avaintoimijat perustivat yhdistyksiä, kuten Svenska folkskolans vänner -yhdistyksen (SFV, perustamisvuosi 1882) ja Svenska litteratursällskapet -seuran (SLS, perustamisvuosi 1885). Yhdistykset kehittivät ja levittivät ajatusta ruotsinkielisten yhteisestä historiasta, kulttuurista ja tulevaisuudesta ruotsinkielisten suomalaisten keskuudessa. Vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) työskenteli vastaavalla tavalla edistääkseen suomenkielisten yhteisöllisyyttä.

– Kun eurooppalaiset nationalistiset liikkeet alkoivat nähdä kielen identiteettiä määrittävänä tekijänä, tapahtui niin sanottu kielten intellektualisointiprosessi, jossa kielistä tehtiin kansallisen kulttuurin välittäjiä. Näin kävi Suomessakin, Saaristo toteaa.

Saaristo kertoo, että intellektualisointiprosessi tarkoitti käytännössä esimerkiksi sitä, että kyseisellä kielellä annettavaa koulutusta sekä kirjallisuuden ja näytelmien tuotantoa alettiin tukea, kansatieteellistä aineistoa kerätä ja levittää, isänmaallisia runoja ja lauluja kirjoittaa ja kieliryhmään kohdistuvaa tutkimusta edistää.

– SFV järjesti suuria kuorojuhlia. Esimerkiksi vuonna 1897 Turussa järjestetyssä tapahtumassa 1 300 kuorolaista esitti ’Modersmålets sång’ -laulun 12 000-päiselle yleisölle, joka oli saapunut paikalle ruotsinkielisiltä paikkakunnilta. Vuonna 1906 perustettu Föreningen Brage ryhtyi puolestaan suunnittelemaan kansallispukuja, ja 1920-luvulla lähes jokaisella paikkakunnalla oli oma pukunsa. Myös juhlia palopuheineen ja lauluineen järjestettiin esimerkiksi Raaseporin linnanraunioilla. Tuoreempia esimerkkejä suomenruotsalaista identiteettiä rakentavista tapahtumista ovat ruotsinkielisten koululaisten Stafettkarnevalen-viestijuoksutapahtuma ja yhdistysten ja järjestöjen Föreningsfestivalen-juhla.

Nuoriso- ja raittiusyhdistykset lisäsivät tietoisuutta kielikysymyksestä

Yhdistykset ja järjestöt osoittautuivat tärkeiksi yhteisen identiteetin vakiinnuttamisen kannalta. Kieliin perustuvat kansalliset liikkeet perustivat yhdistyksiä, joilla oli vahvat juuret pääkaupungissa ja yliopistopiireissä (esim. SKS, SFV ja SLS). Vähitellen 1880-luvulta alkaen perustettiin eri puolilla Suomea myös eri yhteiskuntaryhmiä yhdistäviä järjestöjä, kuten nuoriso- ja raittiusseuroja.

– Ennen 1880-lukua suomalaiset eivät pääsääntöisesti seurustelleet keskenään yli luokkarajojen. Vasta kun yhdistyksiä alettiin perustaa ja kansalaisyhteiskunta alkoi muodostua, erilaisista yhteiskunnallisista taustoista tulevat ruotsinkieliset löysivät yhdistävän nimittäjän, ruotsin kielen.

Sekä suomalaisuus- että ruotsalaisuusliikkeet työskentelivät aktiivisesti paikallisten nuoriso- ja raittiusyhdistysten kautta lisätäkseen tietoisuutta kielikysymyksestä eri alueilla ja saadakseen asialleen poliittista tukea.

– Suomalainen järjestökenttä jakautuikin melko vahvasti kahteen kieliryhmään, ja jakolinja on pysynyt ennallaan tähän päivään saakka.

Yhteisen suomenruotsalaisen identiteetin kehityksen kannalta Saaristo korostaa vuoden 1907 merkitystä.

– Säätyvaltiopäivät korvaavan yksikamarisen eduskunnan ensimmäiset yleiset vaalit järjestettiin vaaliuudistuksen jälkeen vuonna 1907.

Ruotsalaisella puolueella oli ollut vahva asema vanhoilla säätyvaltiopäivillä porvari- ja aatelissäädyn joukossa, eikä sen asema ollut riippunut laajasta kannatuksesta äänestäjien joukossa. Nyt tilanne sen sijaan muuttui. Koska Suomen ruotsinkieliset muodostivat noin 12 %:n vähemmistön, puolue tarvitsi ääniä pääkaupunkiseudun ulkopuoleltakin.

– Vuoden 1907 vaalien tulos osoittaa, että ruotsalaisuusliike onnistui pyrkimyksissään ja ponnisteluissaan luoda vanhat luokka- ja aluerajat ylittävä suomenruotsalainen yhteisö ja koota ruotsinkieliset suomalaiset kielen ympärille.

Valtaosa ruotsinkielisistä äänestäjistä äänesti Ruotsalaista Kansanpuoluetta, ja muut antoivat äänensä ainoan kaksikielisen puolueen eli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ruotsinkielisille ehdokkaille.

– Vuosisata myöhemmin vuosien 2003, 2007 ja 2011 eduskuntavaaleissa 83–85 % suomenruotsalaisista äänesti RKP:tä tai vasemmistopuolueita. Kieli vaikuttaa siis edelleen erittäin vahvasti ruotsinkielisten suomalaisten äänestyskäyttäytymiseen.

Kaksikieliset ratkaisut suosittuja aikoina, jolloin kielikysymys ei ole kiistakapula 

Saariston tutkimus osoittaa, että huoli ruotsin kielen ja ruotsinkielisen kulttuurin tulevaisuudesta ei ole kadonnut sen jälkeen, kun se nousi esiin suomalaisuusliikkeen myötä 1800-luvun jälkipuoliskolla ja synnytti ajatuksen suomenruotsalaisesta yhteisöstä.

– Aina 1900-luvun puoliväliin saakka, mukaan lukien 20- ja 30-lukujen kielikiistojen aikana, kaksikieliset yhdistykset olivat melko epätavallisia. Sen sijaan sodanjälkeisenä aikana, jolloin kieliryhmien välinen yhteenkuuluvuus oli suurta, kaksikielisten yhdistysten rekisteröinti lisääntyi vähitellen, ja vuosien 1970 ja 2000 välillä rekisteröitiin enemmän kaksikielisiä kuin ruotsinkielisiä yhdistyksiä.

Saariston aineisto osoittaa kuitenkin, että 2000-luvulla on tapahtunut muutos. Vuosituhannen vaihduttua kaksikielisten yhdistysten rekisteröinti on vähentynyt, ja tällä hetkellä niitä rekisteröidään suurin piirtein saman verran kuin 1960-luvulla.

– Kun tarkastellaan kaksikielisten yhdistysten rekisteröintiä eri aikoina, voidaan todeta, että luvut ovat olleet pienempiä aikoina, jolloin kielikysymys on ollut aktiivinen yhteiskunnallinen kiistakapula, kun taas muina aikoina luvut ovat nousseet.

– Tämän kaksikielisyyskehityksen hidastuminen 2000-luvulla on tapahtunut samaan aikaan, kun kansallismielisyys on ollut nousussa ja ruotsinkielisiä rakenteita on kyseenalaistettu Suomessa.

Saariston aineisto osoittaa yhteisen suomenruotsalaisen identiteetin ajallisen jatkuvuuden. Aivan kuten 100 vuotta sitten, kieli ohjaa edelleen paljolti sitä, miten suomenruotsalaiset toimivat yhdistyksissä ja järjestöissä ja äänestävät vaaleissa.

– Yhteiset identiteetit ovat mielenkiintoisia, koska ne ovat meidän ihmisten luomia sosiaalisia rakennelmia. Ne vaikuttavat käyttäytymiseemme, ja niitä voidaan hyödyntää esimerkiksi poliittisiin tarkoituksiin. Siksi on tärkeää tutkia, miten identiteetit muodostuvat, miten niitä ylläpidetään ja miten ne muuttuvat.

***

Maria Saaristo väittelee 20.8. klo 12 Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta ’The Construction, Consolidation and Transformation of the Ethnic, Collective Identity Finland-Swede in The Context of Swedish and Bilingual Voluntary Associations’. https://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/Default.aspx?tabid=961&id=58844#.XyQEBp4zZPZ

Väitöskirja on myös luettavissa Helsingin yliopiston E-thesis-palvelussa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/317789.

Tietoja julkaisijasta

Helsingin yliopisto
Helsingin yliopisto
PL 3
00014 Helsingin yliopisto

02941 911 (vaihde)http://www.helsinki.fi/yliopisto

Helsingin yliopisto on yli 40 000 opiskelijan ja työntekijän kansainvälinen tiedeyhteisö, joka toimii neljällä kampuksella Helsingissä ja usealla muulla paikkakunnalla Suomessa. Se on toistuvasti maailman sadan parhaan yliopiston joukossa. Helsingin yliopisto on perustettu vuonna 1640.

Tilaa tiedotteet sähköpostiisi

Haluatko tietää asioista ensimmäisten joukossa? Kun tilaat mediatiedotteemme, saat ne sähköpostiisi välittömästi julkaisuhetkellä. Tilauksen voit halutessasi perua milloin tahansa.

Lue lisää julkaisijalta Helsingin yliopisto

Uutishuoneessa voit lukea tiedotteitamme ja muuta julkaisemaamme materiaalia. Löydät sieltä niin yhteyshenkilöidemme tiedot kuin vapaasti julkaistavissa olevia kuvia ja videoita. Uutishuoneessa voit nähdä myös sosiaalisen median sisältöjä. Kaikki tiedotepalvelussa julkaistu materiaali on vapaasti median käytettävissä.

Tutustu uutishuoneeseemme