Suomi on maailman paras maa – vai onko?

Sain facebook-sivulleni jaettavaksi julkaisun, jossa oli kuvaus siitä, miksi Suomi on paras maa asua. Minua kehotettiin jakamaan julkaisu, mikäli rakastan maatani ja ajattelen maani olevan maailman paras maa.  En jakanut julkaisua. Miksikö? Rakastan maatani, mutta en osaa ajatella tämän olevan maailman paras maa asua ja elää.

On toki totta, että monet asiat ovat meillä paremmin kuin monessa muussa maassa: koulutus, tasa-arvo, sosiaali- ja terveyspalvelut, lasten asema, infrastuktuuri. Kaikki on kuitenkin suhteellista ja kaikilla asiat eivät ole hyvin. 

Olemme keskustelleet Suomessa paljon viime vuosina yksilöllisyyden korostumisesta ja yhteisöllisyyden katoamisesta. Yhä useampi kokee olevansa yksin, ilman läheisten tukea ja myös putoavansa yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle. Sanotaan, että hyvinvointivaltiomme on häviämässä ja tilalle on tulossa yksilön omaa vastuuta korostava ajatusmaailma, jossa jokainen on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Mutta onko mahdollista, että jokainen olisi vastuussa omasta hyvinvoinnistaan?

Olen työskennellyt sekä lastensuojelun piirissä että vammaispalveluissa ja mielenterveys- ja päihdetyössä. Olen kohdannut monia ihmisiä, joilta on viety mahdollisuus olla vastuussa omasta hyvinvoinnistaan: lapsia, joilta jo varhaisessa vaiheessa on viety mahdollisuus kasvaa turvallisessa ympäristössä. Nuoria, jotka eivät ole kyenneet pysymään mukana yhä vaativammissa olosuhteissa ja ympäristön paineissa sekä aikuisia, joiden elämä on murentunut työttömyyden, sairauksien tai päihteiden käytön vuoksi. Ikääntyviä, jotka kamppailevat toimeentulon rajamailla ja monien sairauksien kanssa ilman riittävää tukiverkostoa. Miten näin on päässyt käymään?

On yksi ylitse muiden nouseva tekijä, joka näyttää eniten vaikuttavan yksilön hyvinvointiin. Se on yksinäisyys. Teimme opiskelukaverini kanssa tutkimuksen, jossa haastattelimme paljon palveluja käyttäviä, haavoittuvassa asemassa olevia henkilöitä: nuoria työttömiä, mielenterveyskuntoutujia, ikääntyviä, Ensi- ja turvakodin asiakkaita, päihteidenkäyttäjiä. Kun kysyimme, mikä vaikeuttaa heidän arjessa selviytymistään eniten, oli vastaus yksiselitteinen: yksinäisyys. Professori Juho Saari Tampereen yliopistosta on laajalti tutkinut yksinäisyyttä ja toteaa: ”Yksinäisyys on niin sanottu juurisyy eli monien muiden asioiden takana oleva tekijä.” Hänen mukaansa yksinäisyys voi aiheuttaa ylipainoa, mielenterveyden ongelmia, päihdeongelmia ja monia muita asioita. Saaren mukaan kyse on yksilön kokemasta syvästä tragediasta, mutta myös isosta yhteiskunnallisesta ongelmasta. 

Miksi joku jää yksin? Tai oikeammin: miksi joku jätetään yksin? Missä on tuki silloin, kun sitä eniten kaivataan. Missä ovat läheiset ihmiset, jotka tukisivat ja olisivat läsnä, silloin kun sitä eniten kaivattaisiin? Voimmeko olettaa tai jopa vaatia, että omaiset ja läheiset jaksavat olla läsnä läheisensä elämässä? Ilman tukea ei jaksa kukaan – ei myöskään se, jonka läheinen on päihteiden käytön, mielenterveyden sairauksien tai ikääntymisen mukanaan tuomien haasteiden vuoksi vaativassa tilanteessa. Kuka määrittää, mikä on paras mahdollinen palvelu ikääntyvälle, joka pelkää yksin asuessaan, on yksinäinen ja läheiset ovat kaukana. Onko kotona asuminen aina paras vaihtoehto? Kun yksin asuvalle mielenterveyskuntoutujalle arjessa selviytyminen on sitä, että ei ole puhtaita vaatteita, ei riittävää ravintoa, ei mielekästä tekemistä jos kykyä osallistua lainkaan, onko koti paras mahdollinen vaihtoehto?

Meillä on laaja palveluverkosto varmistamassa, että jokainen saisi riittävän tuen selviytyäkseen arjessa. Miksi tämä ei riitä? Onko niin, että palvelut edelleenkin toteutetaan järjestelmän ehdoilla ja asiakkaan ääni ei edelleenkään tule kuulluksi? Kuka kuuntelee häntä ja kenen häntä tulisi kuunnella?  Ovatko asiakkaat aidosti mukana suunnittelemassa ja arvioimassa niitä palveluja, joita he todella tarvitsevat?

Palveluntuottajan näkökulmasta yhteiskunnallinen tilanteemme toisaalta avaa mahdollisuuksia, toisaalta asettaa suuria vaatimuksia palvelujen tuottamiselle. On toisaalta toimittava niissä puitteissa, jota palvelun ostaja ja viranomaiset asettavat, mutta on kyettävä myös vastaamaan asiakkaiden moninaisiin ja vaihteleviin tarpeisiin. Miten tässä voi onnistua? Onko mahdollista järjestää palveluja, jotka aidosti vastaavat asiakkaan tarpeita?

Jokaisen palveluntuottajan toiminta perustuu arvoille, meillä Attendossa välittämiseen, sitoutumiseen ja osaamiseen. Välittäminen on minulle sitä, että olen kiinnostunut siitä, mitä asiakas ajattelee, toivoo ja odottaa. Olen myös kiinnostunut hänen läheistensä kuulumisista ja tuen myös heitä mahdollisuuksien mukaan. Sitoutuminen tarkoittaa sitä, että niissäkin tilanteissa, jotka koen haasteelliseksi, ajattelen asiakkaan parasta ja teen työni sen pohjalta. Osaaminen tarkoittaa minulle sitä, että huolehdin omasta ammattitaidostani ja ammatillisuudestani ja esimiehenä myös työtovereideni ammattitaidosta ja ammatillisuudesta.

Yksinäisyyttä, suurta yksilöllistä tragediaa ja suurta yhteiskunnallista ongelmaa, ei voi poistaa – ei ainakaan kokonaan. Yhteiskuntaa ei voi muuttaa – ei ainakaan yksin.  Kuitenkin aina on mahdollisuus toimia toisin. Aina on mahdollisuus pyrkiä hyvään, parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Yhteistyö, ymmärrys ja välittäminen kantavat pitkälle, niin myös palvelujen tuottamisessa kuin asiakaslähtöisessä työskentelyssäkin.

Kirjoittaja Saara Kotajärvi toimii Attendo Tähtitarhan palvelukodin johtajana Oulussa, ja on juuri palannut opintovapaalta, jonka aikana hän oppi, että Suomi on monella mittarilla mitattuna hyvä paikka asua ja elää, mutta myös muualla on hyvä asua ja elää.