Päihdekuntoutuksessa vuorovaikutuksen on oltava laadukasta

Mattila-Aallon mukaan vakavista päihdeongelmista kuntoutuneiden ihmisten näkökulmasta tarkasteltuna hoito- ja kuntoutusmenetelmiä tärkeämpää on sellaisten vuorovaikutussuhteiden rakentaminen, joissa osapuolet luottavat toisiinsa, kokevat vastavuoroista arvostusta ja ymmärtävät pystyvänsä kantamaan vastuunsa. Koska kuntoutuminen vaatii aikaa, pelkkä päihteiden ongelmakäytön katkaiseminen ja siihen tähtäävä päihdehoito ei riitä. Mattila-Aalto keräsi tutkimusaineistoaan haastattelemalla päihteitä rappiollisesti keskimäärin 15 vuotta käyttäneitä miehiä ja naisia, jotka ovat sittemmin eläneet päihteittä noin 7 vuoden ajan, sekä heidän auttajikseen nimeämiään ammattilaisia ja maallikkoja.

Mattila-Aallon tutkimuksen mukaan vaikeasti päihdeongelmaiset eivät luota ammattilaisiin ja päihdepalveluihin. Luottamus ei rakennu päihdehuollon menetelmien, sääntöjen tai kuntoutussopimusten varaan. Kuntoutusyhteistyö edellyttää päihdeongelmaiselta kuitenkin asiakkaan rooliin astumista ja tarjotun avun hyväksymistä. Kuntoutuminen alkaa vasta, kun asiakas löytää keinoja luottaa apuun, auttajiin ja perusteluja luottamiselle. Luottamuksen rakentumisessa yksittäinenkin kokemus asiantuntevasta avusta, arvostuksesta tai luottamusta lisäävä havainto tarjotun hoidon toimivuudesta voi olla ratkaisevaa.

Päihdeongelma hahmotetaan yleisesti riippuvuutena ja sairautena, joka asiakkaan on hyväksyttävä. Pelko addiktion uusimisesta kuitenkin lisää riippuvuutta päihdeongelman hoitamiseen tarkoitetuista, turvallisen tuntuisista ajattelu- ja toimintamalleista. Osallisuus hahmotetaan tällöin lähinnä virallisiin kuntoutustoimenpiteisiin osallistumisena.

Mattila-Aallon mukaan kolmen vuoden raittiuden kohdalla esiintyväksi todettu päihdeongelman uusiutumisriski sijoittuu samaan kuntoutumisvaiheeseen kuin henkilökohtaisten kuntoutuspäätösten tekeminen. Tällöin kuntoutuja hakee painokkaasti perusteluja pyrkimyksiään tukeville ajattelu- ja toimintamalleille muualtakin kuin päihdehuollosta. Kuntoutuminen etenee, kun hän löytää yhteisöjä, jotka tukevat hänen valintojaan. Näin syntyy elämänpoliittista osallisuutta. Ammattilaiset pitävät kuitenkin professionaalisista suhteista irrottautuvia asiakkaita syrjäytymisuhanalaisina tai jopa syrjäytyneinä. Päihteetöntä elämänhallintaa tukevaa toimintaa ei tunnisteta tai hyväksytä.

Kuntoutumisen jatkumiseksi kuntoutujan on nähtävä itsensä vastuulliseksi muustakin kuin päihteettömyydestä ja tunnistettava itsensä kansalaisena vastuulliseksi. Päihdehuollon keskittyessä katkaisuvaiheeseen ja välittömästi sen jälkeen tapahtuvaan kuntoutukseen, kuntoutuja jää pitkälti oman itsensä varaan. Entisen rappiokäyttäjän kyvyt ja osaaminen soveltuvat usein heikosti kilpailu- ja suoritusyhteiskunnan normeihin. Siksi hän uhkaa jäädä marginaaliin siitä huolimatta, että on kuntoutunut.

Minna Mattila-Niemi väittelee 16.1. klo 12 aiheesta Kuntoutusosallisuuden diagnoosi-tutkimus entisten rappiokäyttäjien kuntoutumisen muodoista, mekanismeista ja mahdollisuuksista. Väitöstilaisuus järjestetään Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 5, Fabianinkatu 33.

Väitöskirja julkaistaan sarjassa Kuntoutussäätiön tutkimuksia 81/2009. Sitä myy Kuntoutussäätiö, Pakarituvantie 4, 00410 Helsinki. Väitöskirja on luettavissa osoitteissa http://kuntoutussaatio.fi/julkaisut ja http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-5017-78-6

Väittelijän yhteystiedot:

Minna Mattila-Aalto, gsm 050 566 3095