Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe Maanpuolustuskurssiyhdistyksen kevätkokouksessa 5.4.2016

///julkisuuteen 5.4.2016 klo 19///

MUUTOSVARAUKSIN

Kiitän mahdollisuudesta puhua tälle arvovaltaiselle ja asiantuntevalle yleisölle. On äärimmäisen tärkeää, että Suomessa ajatellaan ja halutaan olla mukana ajattelun virroissa; niin koen läsnäolonne täällä.

Yritän antaa teille lisää virikettä. Kestimme taas pimeän talven ja tulemme kevättä ja valoa kohti. Se kehystääkin puheenvuoroani, tai ainakin helpottaa sen kestämään. Mitään erityisen riemukasta viestiä minulla ei nimittäin ole, ei tälläkään kertaa.

Ei ole enää mikään uutinen sanoa, että kansainvälinen järjestelmä elää murroskauttaan. Se on tältäkin kateederilta monesti kuultu tosiasia. Tai että Euroopan unioni kamppailee monenlaisten kriisien kurimuksessa. Vanhat kriisit eivät tunnu laukeavan, mutta uusia kyllä ilmaantuu. Tämänhän me näemme, kun katsomme ympärillemme.

Alammeko kuitenkin tottua ja hiljalleen ehkä vaarallisesti turtuakin tähän menoon? Uudet tapahtumat, kuten Brysselin terrori-iskut, järkyttävät toki meitä syvästi. Herää hyvin perusteltuja vaatimuksia vahvemmista toimenpiteistä ja politiikan muutoksesta. Mutta päivä päivältä ymmärretään kenties paremmin, ettei nopeaa käännettä parempaan ja valoisampaan ole syytä liikaa odottaa. Eri tavoin hankalaa aikaa voi olla edessä pitkään ja se voi vaatia meiltä enemmän kuin olemme halunneet ajatellakaan. 

Muistamme vielä vanhat kahtiajaot. Niitä olivat jako kommunistisiin ja kapitalistisiin maihin. Sellainen taitaa vieläkin olla jako demokraattisiin ja ei-demokraattisiin maihin. Maailmaa on jaettu myös uskontojen perusteella. Näiden alta näkyy kuitenkin kenties vieläkin merkittävämpi jakolinja – jako järjestyksen ja vakauden ja toisaalta epäjärjestyksen ja kaaoksen tilassa oleviin. Se tulee puhuttamaan meitä jatkossa. Pitää ajatella jo kokonaisuuksia, ei vain kullekin mieluisimpia lempiyksityiskohtia.

Syvän murroksen oloissa tärkein tehtävä on Euroopan turvaaminen järjestyksen, vakauden sekä kansanvallan ja ihmisoikeuksien vyöhykkeenä. Vain tässä tehtävässä onnistuminen turvaa kehityksen ja eurooppalaisen elämäntavan jatkon. Tässä on tekemistä, vaikka vain muutamia vuosia sitten näitä olosuhteita pidettiin itsestäänselvyyksinä ja peräti vientituotteina. Itsestäänselvyyksiä on kuitenkin yhä vähemmän ja epävarmuustekijöitä vastaavasti enemmän.

Eurooppaa ympäröivän konfliktien kehän rauhoittaminen on yksi edellytys paremmalle tulevaisuudelle. Palopesäkkeitä on kuitenkin monia. Jäätynytkin konflikti voi leimahtaa, kuten olemme Vuoristo-Karabahissa nähneet. Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa epävakauden ja konfliktien juuret ovat erittäin syvällä. Ne liittyvät kaikkiin ihmiselämän ulottuvuuksiin, myös talouteen ja kehitysasteisiin.

Onnistumisiakin on sentään saatu aikaan. Iranin ydinsopu oli viime vuoden tärkeimpiä uutisia. Nyt on tärkeää, että se myös pitää. Syyrian sisällissotaan on nyt ennen muuta Yhdysvaltain ja Venäjän yhteistyön kautta saatu aikaan hallituksen ja oppositiojoukkojen välinen aselepo. Nyt on tärkeää, että se pitää. Matka kohti rauhaa on kuitenkin erittäin vaativa ja särkymäaltis prosessi. Taistelu Daishia ja muita terroristijärjestöjä vastaan jatkuu.

Idän suunnalla ei juuri ole myönteistä kehitystä. Ukrainan konfliktissa ei ole näköpiirissä nopeita ratkaisuja. Minskin sopimuksen velvoittavuus ja vaihtoehdottomuus tunnustetaan toki eri puolilla. Mutta toimeenpano näyttää eri syistä juuttuneen miltei paikoilleen. Kun eturiidat ovat tarpeeksi syviä, voi umpikujakin alkaa vaikuttaa ratkaisulta. Ainakaan sieltä ei nopeasti käännytä pois. 

Yksittäisiä konflikteja ja epävakauden lähteitä voisi käsitellä pitkäänkin. Oleellista on nyt kuitenkin havaita se, ettei niiden vaikutus Euroopan eloon ja kehitykseen ole lähitulevaisuudessa häviämässä.

* * *

Yksi vaikutus on tietenkin laajamittainen maahanmuuttovirta.  Jo aiemmin kävi selväksi, ettei Eurooppa tule loputtomiin kestämään hallitsematonta kansainvaellusta. Ja että Euroopan on pakko hakea ratkaisuja ja ryhtyä toimenpiteisiin, joilla liikettä saadaan hallittaviin määriin ja uomiin. Näin siitä huolimatta, etteivät monet tätä seikkaa meilläkään halunneet edes tunnistaa, saati tunnustaa.

Euroopan unionin ja Turkin välillä solmittu sopimus ei ole täydellinen monestakaan näkökulmasta. Sitä on kritisoitu voimakkaasti ihmisoikeusnäkökulmasta. Sen toimeenpano tulee olemaan vaikeaa. Ja muuttovirta pyrkii – täysin odotetusti – myös hakemaan vaihtoehtoisia reittejä, mistä onkin jo merkkejä Välimerellä. Mutta tämä ratkaisuyritys on sentään parempi kuin ei mitään ratkaisuyritystä. Ja luultavasti se on myös parempi kuin 28 erilaista kansallista ratkaisumallia. Ennen muuta sen on määrä mahdollistaa paremmin se, että apu kohdistuu nimenomaan sotaa pakeneviin.

Kun helmikuussa tästä asiasta puhuin, totesin tavoitteeksi edes tyydyttävän ratkaisun. Sitä parempaa ei ollut näköpiirissä, eikä ole vieläkään. Elämme monessa suhteessa aikaa, jolloin joudutaan valitsemaan ikävien vaihtoehtojen välillä. Tosielämässä ei voida vetäytyä vain ylhäiseen oikeassa olemiseen, täydellistä ideaa odottelemaan tai yleisiä periaatteita toistelemaan. On myös ratkaistava käytännön ongelmat.  Välillä on myös erehdyttävä, mutta aina on koetettava oppia.

Hallitsematon maahanmuutto on ilmiö, joka tuo yhteen EU:n naapuruston konfliktit ja toisaalta sen sisäiset ongelmat. Se on kiihdyttänyt unionin sisäisiä ristiriitoja luomalla uutta jakolinjaa, osin jäsenmaiden välille ja paljon myös jäsenmaiden sisälle. Tästä ei tietystikään voida sotaa pakenevaa henkilöä syyllistää. Tästä keskustelusta ja valinnoista eurooppalaiset joutuvat vastaamaan itse.

Tavallisiin kansalaisiin kohdistuvan ääri-islamilaisen terrorismin lisääntyminen Euroopassa kärjistää entisestään tilannetta. Kyse on useimpien arvioiden mukaan pitkäaikaisesta uhasta, sillä ilmiö kytkeytyy tiiviisti sekä kehitykseen monissa islamilaisissa maissa että mitä suurimmassa määrin Euroopan sisällä tapahtuvaan nuorten radikalisoitumiseen. Huolestuttava näkymä on terrorismin keinojen monimuotoistuminen, ulottuen mahdollisesti myös radioaktiivisten aineiden käyttöön. Tämä oli merkittävä huolenaihe viime viikolla pidetyssä Washingtonin ydinturvahuippukokouksessa.

Miten kamppailla terrorismia vastaan ja taata asukkaidemme turvallisuus? Tavoitteena on nimenomaan iskujen ennaltaehkäisy, ei mikään sen vähempi. Poliisin ja tiedusteluviranomaisten toiminta on tässä ratkaisevassa asemassa. On välttämätöntä lisätä yhteistyötä ja tiedonvaihtoa niin kansallisten viranomaisten välillä kuin rajojen ylikin. Tähän on olemassa rakenteita ja puitteita, tarvitaan ennen muuta selkeät pykälät ja toimiva käytäntö. Suomen valmiudet tähän ovat hyvät.

Yksin koordinaation ja tiedonvaihdon lisääminen ei kuitenkaan tarjoa taikalääkettä ongelmaan, vaikka niin toivottaisiin. On pakko pohtia myös tiedustelu- ja torjuntakyvyn kapasiteettia ja toimivaltuuksia. Lisääntynyttä uhkaa vastaan on oltava lisääntynyttä toimintakykyä, jonka tavoitteena on yltää ennaltaehkäisyyn. Muunlainen tavoitteenasettelu tuskin on mahdollinen valtioissa, joissa keskeistä on asukkaiden turvallisuuden takaaminen, muita perusoikeuksia tietenkään loukkaamatta.       

Terrorismia pitäisi torjua myös estämällä nuorten syrjäytymistä, tarjoamalla siis työtä ja näköaloja. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty – jos siis edes ylipäätään uskotaan, että kyse on lähinnä sosio-ekonomisesta ongelmasta. Taloudellinen kehitys ei nimittäin missään lupaile tilannetta, jossa nousukausi huuhtoisi kaikkien huolet mennessään. Lisäksi taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien poistamisen kanssa läntinen yhteiskuntapolitiikka on jo sentään vuosikymmenet paininut. Tuloksiakin on toki tullut, mutta uskottavaa uutista täydellisen yhteiskunnan ilmaantumisesta saadaan varmaan vielä odottaa. 

* * *

Oman lähialueemme, Itämeren alueen ja Pohjois-Euroopan, vakaus ja turvallisuus ovat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kärkihanke, jos nyt tätä hallituspolitiikan projektinjohtotermiä halutaan käyttää. Siinä meillä on eniten pelissä.

Turvallisuuspoliittinen jännite tällä alueella kasvoi, kun Venäjä ryhtyi kansainvälistä oikeutta rikkovaan voimapolitiikkaan Ukrainassa. Vielä laajemmin nähtynä kyse on myös Venäjän kasvaneesta sotilaallisesta kyvystä ja monin paikoin yleiseksi käyneestä arviosta, jonka mukaan sen voimankäytön kynnyskin olisi laskenut. Myös ydinaseen käytöstä on puhuttu tavalla, jota ei taidettu juuri kuulla kylmän sodankaan aikana, ainakaan sen loppuvaiheissa.

Yhtenä seurauksena tälle kehitykselle oli sotilaallisen aktiivisuuden molemminpuolinen lisääntyminen Itämeren alueella, sillä myös Nato on reagoinut tilanteeseen lisäämällä läsnäoloaan ja toimintojaan. On mahdollista, että tämä lisääminen myös jatkuu tulevaisuudessa, Naton Varsovan huippukokouksen jälkeen. Yhdysvaltain keskeinen rooli Euroopassa vahvistuu tämän kehityksen myötä. 

Pohjois-Euroopan kaksi Natoon kuulumatonta maata, Suomi ja Ruotsi, ovat toki havainneet muutoksen. Molempien maiden ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on varsin pitkälle yhteneväinen. Molemmat ovat vahvistamassa kansallista puolustusta ja myös keskinäistä puolustusyhteistyötä. Sekä Suomi että Ruotsi panostavat laajasti kansainväliseen yhteistyöhön. Tämä koskee niin Nato-kumppanuutta kuin yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Transatlanttisia suhteita on tilaisuus myös korostaa toukokuussa kun tapaamme presidentti Obaman pohjoismaisessa kokoonpanossa.

Suomi siis reagoi, muttei ylireagoi. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni, jonkun mielestä on varmaankin jo ylireagoitu, kun taas jonkun toisen mielestä alireagoitu. Mutta onpahan reagoitu, siitä näytetään sentään olevan yhtä mieltä.

Miksi on tehty näin? Ensinnäkin, lisääntyneellä jännitteellä on kielteisiä vaikutuksia, mutta ne eivät ole toistaiseksi olleet laajuudeltaan mitenkään hallitsemattomia tai perinpohjaiseen uudelleenarvioon pakottavia. Ajolähtötilannetta ei ole muodostunut.

Säilytämme avoimen mielen ja Suomen liikkumavaran. Arvioimme tilannetta jatkuvasti, järjellisesti ja monelta eri kantilta. Tämä on ulko- ja turvallisuuspolitiikan arkea, joskus näkyvämpää, joskus hiljaisempaa.

Missään oloissa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei voi olla kulloinenkin yhden asian liike vaan se on kokonaisuus, jonka osien täytyy olla ajan haasteisiin nähden oikeassa tasapainossa. Vakauspolitiikkamme pilarit, kansallinen puolustus ja turvallisuus, läntinen integraatio, Venäjä-suhteet ja kansainvälinen oikeus ovat kaikki tärkeitä. Ennen kaikkea näistä pilareista meidän on luotava mahdollisuuksia, toimintaa, paikoin aloitteitakin. Ne ovat aktiivista puolustusta. 

Olemme yhdessä hallituksen kanssa halunneet pitää keskustelukanavia auki myös Venäjän johtoon, tehden tämän avoimesti ja vastuullisesti. Tästä oli kyse pääsiäisviikollakin, kun tapasin presidentti Putinin Moskovassa. On parempi puhua toiselle kuin hänen ohitseen. On parempi hakea yhteistyötä siinä missä vain voidaan. On parempi koettaa hoitaa ongelmia kuin jättää ne hoitamatta. Tämä on suomalaista naapuruuspolitiikkaa, kaikkiin ilmansuuntiin. Eikä yksi ilmansuunta ole toiselta pois, jos joku karttansa ja kompassinsa kadottanut sitä pelkää, niin kuin ilmeisesti pelkää.              

Pohjois-Euroopan vakauden turvaksi ei löydy pikalääkkeitä. Me tarvitsemme vuoropuhelua. Tarvitsemme läpinäkyvyyden lisäämistä. Tarvitsemme myös mekanismeja yhteentörmäysten välttämiseksi. Juuri Suomella ja Ruotsilla on tässä yhdessä painoarvoa, sillä niillä on toimivat yhteydet niin länteen kuin itään. Näitä Suomi on pyrkinyt saattamaan myös yhteen.

Lähiajan näkymät ovat kohtuullisen epävarmoja. Mutta työtä on tehtävä nyt. Yhden jatkofoorumin tälle keskustelulle tarjoavat jälleen Kultaranta-keskustelut kesäkuun puolivälin tienoilla.    

* * *

Monella tapaa vaikeat ja epävarmat ajat ovat pureutuneet Eurooppaan kiinni. Historian valossa tämä ei ole kuitenkaan poikkeuksellista. Se on poikkeuksellista vain niiden silmissä, joiden oma historian taju rajoittuu viimeiseen pariin vuosikymmeneen. Itsestään ja toisistaan huolta pitävät kansakunnan voivat pärjätä ja menestyä nytkin, niin kuin ovat ennenkin tehneet.         

Kiitos!