Vanhuksen tilan muutokset ja sairastumiset edellyttävät toimia

Vanhuksen toimintakyvyn muuttuessa tulee kartoittaa perusasiat. Heikentyneitä aistitoimintoja tulee havaita ja pyrkiä hoitamaan. Kaatuminen voi puolestaan johtua heikosta näöstä, sosiaalisten suhteiden muuttuminen voi johtua heikosta kuulosta jne. Ravitsemuksen hoitoon ja eritystoiminnan sujuvuuteen tulee panostaa. Tahaton laihtuminen voi johtua esimerkiksi lääkehaitoista, ummetuksesta tai suun alueen ongelmasta. Lisäksi esimerkiksi masennusepäilyn ja unettomuuden taustalta voikin löytyä yksinäisyys ja kipu.

Vanhusten toimintakyvyn heikentymisestä huolimatta on todettu, että vanhukset ilmoittavat itse usein kokevansa elämänlaatunsa hyväksi. Nuoremmat, toimintakykyiset ihmiset aliarvioivat usein vanhusten kykyä sopeutua toimintakyvyn heikentymiseen. Vanhuksen toimintakyvyn heikentyminen on myös tunnetusti dynaaminen prosessi ja vanhuksilla on usein jaksoittaisia toimintakyvyn vaihteluita ennen toimintakyvyn pysyvää heikentymistä. Henkilön omaa näkemystä on siten kunnioitettava, eikä hänen puolesta tule tehdä päätöksiä vasten hänen tahtoaan, kunhan ihminen ei jää heitteille.

Käsitys kotona pärjäämisestä perustuu henkilön tai yhteisön kokemukseen. Henkilön oma kokemus kotona pärjäämättömyydestä saattaa näkyä esimerkiksi yöllisinä soittoina omaisille tai toistuvina ilmaisuina yksinäisyydestä tai turvattomuuden tunteesta. Yhteisö saattaa kokea vanhuksen kotona pärjäämisen heikentyneeksi esimerkiksi hänen toiminnan ja elämän kaventumisena vain aivan välttämättömään. Kaikissa tilanteissa tulee yksilön tilan muutoksiin reagoida ja puuttua aikailematta, sillä ennaltaehkäisyn merkitys kotona pärjäämisen osalta on hyvin merkittävä ja tilanteen kriisiytyessä ovat sen korjaamisen mahdollisuudet usein jo heikommat.

Toistuvat päivystys- ja sairaalahoitojaksot ovat usein merkki todellisesta kotona pärjäämättömyydestä, löytyi niiden taustalta sitten hoidettavia tai vain näennäisiä syitä. Niin sanottu pyörö-ovi -ilmiö voidaan joskus katkaista tehokkaalla hoidolla tai varmistamalla riittävät tukipalvelut, mutta usein apu on vain tilapäinen. Tiedetään, että jokainen päivystys- ja sairaalahoitojakso on riski pysyvälle toimintakyvyn heikentymiselle ja siten riski kasvaa merkittävästi hoitojaksojen toistuessa.

Sairaudet voivat heikentää henkilön kykyä asua itsenäisesti, mikäli niiden aiheuttamat oireet ovat hyvin vaikeita tai tiheästi toistuvia. Neurologiset sairaudet, erityisesti muistisairaudet, ovat yleisin kotona pärjäämättömyyden syy. Muistisairaus voi heikentää sekä kykyä huolehtia itsestään että kykyä vastaanottaa apua. Ajantajun ja ympäristön hahmottamisen heikentymisen seurauksena muistisairaudesta kärsivä saattaa eksyä ulkona vuorokauden- tai vuodenajasta riippumatta, löytämättä tietään kotiin. Tunne-elämän säätelyn häiriintymisen sekä syy-seuraus -suhteen hahmottamisen heikentymisen seurauksena henkilöllä saattaa esiintyä voimakkaita henkisen voinnin vaihteluita tai hän saattaa käyttäytyä ympäristöä häiritsevästi tai vaarantavasti. Edellä mainituissa tilanteissa ehkäisykeinot ovat usein varsin vähäiset.

Liikuntakykyä voi heikentää moni muu neurologinen tila, esimerkiksi Parkinsonin tauti tai aivotapahtuman jälkitila sekä tuki- ja liikuntaelinten sairaudet, kuten nivelrikko tai reumataudit. Vaikea keuhkosairaus voi aiheuttaa sietämättömiä ja invalidisoivia oireita, joiden vuoksi henkilö voi tarvita sairaanhoidollista apua ja seurantaa niin tiheästi, etteivät kotiin vietävät palvelut tähän riitä, eivätkä tiheästi toistuvat sairaalahoitojaksotkaan tunnu inhimilliseltä ratkaisulta. Hoiva-asumisessa voidaan näissä tapauksissa tarjota tarvittavat autonomian puutteita täydentävät palvelut sekä jatkuva seuranta ja varhainen reagointi sairaanhoidon konsultaatiomahdollisuuksineen.

Hoivapalvelua tulee järjestää silloin, kun sitä tarvitaan

Käytännössä hoivapalveluja tarvitaan silloin, kun henkilö ei itsenäisesti selviydy itselleen merkityksellisistä ja välttämättömistä jokapäiväisen elämän toiminnoista. Ympärivuorokautista hoivaa tarvitaan yleensä siinä vaiheessa, kun toimintakyvyn heikentyminen tai sairauden aiheuttamat oireet ovat niin vaikeat, etteivät henkilön omat voimavarat, läheisten tuki tai kotiin vietävät palvelut riitä kompensoimaan tilannetta. Tarve ympärivuorokautisen hoivan tarpeesta lisääntyy erityisesti viimeisten elinvuosien aikana, mutta tähänkin vaikuttaa moni tekijä, kuten kotiympäristön soveltuvuus, henkilön hoitotahto, auttavien omaisten määrä, kyky ja jaksaminen ja niin edelleen. Jokaisen tulisi hyvissä ajoin keskustella läheistensä kanssa siitä, mitä itse toivoo, jottei asia jää käsittelemättä ja läheisten arvailujen varaan.

Kirjoittaja Lars Konttinen on Attendon vanhuspalveluiden vastuulääkäri.