DNA-viivakoodaus paljasti Suomelle uuden kultapistiäislajin

Kultapistiäiset ovat pienikokoisia, metallinhohtoisia hyönteisiä, jotka elävät toukkavaiheessa loisina pääasiassa muiden myrkkypistiäisten pesissä. Niiden elintavat tunnetaan melko huonosti, mutta tutkimustyötä elintapojen selvittämiseksi tehdään parhaillaan. Luonnontieteellisen keskusmuseon LUOMUKSEN tohtorikoulutettava Juho Paukkunen tutkii osana Ympäristöministeriön rahoittamaa Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelmaa (PUTTE) Suomen kultapistiäisiä tarkoituksenaan saada selvyyttä niiden tuntomerkeistä ja elämästä.

”Osana tutkimusta kultapistiäisistä tehdään DNA-viivakoodaukset, jotta vaikeasti tunnistettavien lajien muuntelun laajuutta voidaan selvittää. DNA-viivakoodi on mitokondrion DNA:n osa, jonka avulla lajit voidaan useimmiten erottaa toisistaan luotettavasti. Lähetin Helsingin Viikistä vuonna 2008 löytämäni Elampus-suvun väkäkultiaisen viivakoodattavaksi Kanadaan ja tuloksista paljastui yllättäen, että kyseessä ei ollut kumpikaan Suomesta aiemmin tunnetusta suvun lajista”, kertoo Juho Paukkunen Luomuksesta.

Lajieroja ei ollut aiemmin havaittu

DNA-viivakoodauksen avulla löydettyä lajia löytyi Luomuksen kokoelmista lopulta enemmänkin. Paukkunen selvitti kirjallisuuden avulla miten herttaväkäkultiainen, Elampus foveatus, eroaa rakenteeltaan muista suvun lajeista ja havaitsi, että se oli aiemmin määritetty poikkeuksetta väärin. Lajien väliset, hienonhienot rakenteelliset erot näkyvät mikroskoopilla tarkasteltuna varmimmin väkäkultiaisten takaruumiin perälisäkkeen muodossa. Herttaväkäkultiaisella perälisäke muistuttaa ylösalaisin käännettyä sydäntä.

”Kaiken kaikkiaan lajin yksilöitä löytyi yhteensä seitsemän: viisi niistä oli Luomuksen kokoelmissa, yksi Åbo Akademin kokoelmissa ja yksi yksityiskokoelmassa. Vanhin yksilö oli kerätty 1920-luvulla Helsingin maalaiskunnasta, ja myöhempiä keräyksiä on tehty muun muassa Turusta, Hämeenlinnasta ja Mikkelistä”, selventää Paukkunen.

Lajihavainto on Suomen lisäksi ensimmäinen myös kaikissa Pohjoismaissa. Lähimmät löydöt ovat kirjallisuuden mukaan Keski-Euroopasta, mutta Paukkunen epäilee lajin elävän Euroopan pohjoisosissa laajemminkin. Jo nyt pistiäistutkijakollega Norjasta uskoo löytäneensä kokoelmistaan pari lajin edustajaa. Varmistus saadaan lähiaikoina DNA-viivakoodauksen avulla.

Harvinaisuuksia hietikoilta

Väkäkultiaiset ovat Suomessa melko harvalukuisia ja harvinaisia. Tämän kesän maastotutkimuksissaan tohtorikoulutettava Paukkunenkin on löytänyt niitä vain kolme.

”Yleensä niitä löytää hietikoilta, joilla niiden isäntinä käyttämät Mimesa-suvun petopistiäiset elävät. Tällaisia hiekkamaita on Suomessa melko vähän ja lisäksi ne ovat vaarassa kasvaa umpeen, joten siitä syystä myös nämä kultapistiäiset ovat harvinaisia. Toinen Suomesta aiemmin tunnettu väkäkultiaislaji, Elampus constrictus, onkin uusimmassa uhanalaisuusluokituksessa määritelty silmälläpidettäväksi”, kertoo Juho Paukkunen.

Kultapistiäisistä ollaan tuottamassa lähivuosina PUTTE-ohjelman myötä yleistajuinen määritysopas.

Lisätietoja

Tohtorikoulutettava Juho Paukkunen, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, etunimi.sukunimi@helsinki.fi, puh. 040 318 2349

Kuvatekstit

Kuva 1. Herttaväkäkultiainen (Elampus foveatus) todettiin Suomelle uudeksi lajiksi, kun kuvassa olevan kokoelmayksilön DNA-viivakoodia verrattiin lähisukuisiin lajeihin. (Kuva: Pekka Malinen)

Kuva 2. Herttaväkäkultiainen on melko pienikokoinen 5-7 mm pitkä kultapistiäinen. Sen keskiruumis on sinertävä ja takaruumis yleensä punainen. Väritys vaihtelee jonkin verran valon laadun ja katselukulman mukaan. Kuvan naarasyksilö on kerätty Hämeenlinnasta 1970-luvulla. (Kuva: Pekka Malinen)