Paikoin omaleimaista mantramaista höpinää. Kaiken aikaa artikulointi rullaa, vaikka Dave Lindholmille on tyypillistä lykkiä sanoja määrällisesti paljon verrattuna säveleen. Ikään kuin 50 metrin sävelessä olisi 70 metriä sanoja. Teknisesti se tekee hänen tulkinnastaan persoonallisen ja erittäin vaikeasti matkittavan. 

Parinkymmenen metrin takamatkan sävelpuntit tasoittuvat pitkissä soolo-osuuksissa. Esimerkiksi Pienessä ja hennossa otteessa sooloille on paljon tilaa, sillä kipale kestää kahdeksan minuuttia. Olen kuullut kappaleen livenä ison jousiköörin säestäessä Davea. Mutta myös vähemmän sinfoniallisena; bluesmies säestää itseään kitaralla. Molemmat kolisevat kovaa. Oikeastaan jousisoittimet eivät anna lisäarvoa. Ei tarvita muuta; vain mies ja kitara. Tai mandoliini tai dobro…. 

Maestro on vuosikymmenten varrella ollut erittäin tuottoisa. Levyjä putkahtaa kuin turkin hihasta. Tulkitsijana mies ei ole väljähtynyt, mutta sisällöllisesti kynä oli isoimmillaan ja terävimmillään 1970-80-luvun taitteen molemmin puolin. 

Pitkän bluestiensä aikana Dave on kasannut mahdottoman määrän eri kokoonpanoja. Yksi niistä on Kynä & Kumppanit. Sen kanssa tehdyllä Kynä & Kumppanit -levyllä Mä just about elän -biisissä on kohta, jossa hän laulaa “enemmän lorenzoo” ja selittää sen tarkoittavan “rentoo menoo”.

Juuri näkemälläni klubikeikalla Dave oli erittäin hyvässä tikissä. Lavajuomana vesi. Kun maestro astui yleisön eteen, tapahtui jotain jännää. Lukemani perusteella arvelen hurmahenkisen hihhulin saavan aikaan jotain samankaltaista. En sentään pyörtynyt tai puhunut kielillä. Mutta musiikki ja hetki täytti minut; minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Oli tunne, että olen etuoikeutettu, kun kaikki se lorenzo on jaettu minulle. 

Joskus koet olevasi oikeassa paikassa. Näin koin myös musiikkimuseo Famessa Hurriganes-alttarilla. Kuin hunajaa olisi valutettu päälleni, kun katselin Cissen bassoa ja kuvia päällikkötriosta. Hurriganes tarvitsisi kokonaisen museon.

Dave ei avaa vaatekaappiaan lehdille, ei osallistu parisuhdeohjelmiin, ylipäänsä ei tyrkytä  itseään, eikä lupaudu ulkomusiikillisiin juttuihin. Hän on silti erittäin henkilökohtainen. Hän antaa kitaran laulaa ja tekstit avaavat ikkunoita hänen ajatus- ja tunnemaailmoihinsa. Etenkin trubaduurikeikoilla hän on myös silläkin tavalla henkilökohtainen, että intensiteetti, jolla hän laulaa, saa tuntemaan, että hän kertoo tämän tarinan juuri minulle. Se onkin veikeä ristiriita, sillä ilman musiikkia hänen ja tuntemattomien ihmisten välillä on leveä, kalskeakin, väli.

Mies ja kitara on armoton yhdistelmä silloin, kun ääni ei ole kunnossa. Davella on. Tyyppi kuulosti edelleen kuin levyltä. Nyt maaliskuun viimeinen päivä hänellä on synttärit. Parin vuoden päästä iätön tulkitsija viettää seiskakymppisiään. Ajaton on ajoissa, kuten Lindholmin erään levyn nimikin sanoo.

Rauhaa ja rakkautta,       Tiina

Kuvat ja teksti: Tiina Hotti