Venäläisen kirjallisuuden ympäristöhuoli kytkeytyy jokien hyvinvointiin

Suuret joet halkovat laajaa Venäjänmaata ja ohjaavat venäläistä elämää. Suurin osa Venäjän pinta-alasta on ihmisasutukselle epäsuotuisaa erämaata, jossa ihmiselämä on mahdollista vain jokien ansiosta. Venäjän kaikki suuret kaupungit sijaitsevat joen äärellä, ja sinne ovat Siperian kylätkin asettuneet. Niinpä joet kantavat tärkeitä kulttuurisia merkityksiä Venäjällä. Ne näkyvät mytologiassa ja kansanperinteessä sekä esiintyvät venäläisessä kirjallisuudessa keskiajalta nykypäivään.

Perkiömäen väitöskirja avaa venäläisen kirjallisuuden, Venäjän ympäristöhistorian ja venäläisen ympäristöajattelun yhtymäkohtia jokeen. Työ tarkastelee 1970–1990-luvun venäläisen luonnonfilosofisen proosan kuvittelemaa jokea ja jokimaisemaa. Kirjallisuus merkitsee ja kuvittelee jokea tuottaen fyysisen maantieteen kanssa risteäviä tiloja, joista muodostuvaa kokonaisuutta Perkiömäki kutsuu kuvitteelliseksi joentieteeksi. Hän tutki kolmen siperialaisen ns. kyläproosan kirjailijan, Viktor Astafjevin, Valentin Rasputinin ja Sergei Zalyginin autobiografisia teoksia sekä akateemikko Dmitri Lihatšovin kulttuurin ekologiaa käsitteleviä esseitä. Lisäksi Perkiömäki etsi venäläisen ympäristöfilosofisen keskustelun yhtymäkohtia ja eroja vastaavaan kansainväliseen diskurssiin.

Väitöskirja osoittaa, että neuvostokirjallisuuden ympäristöhuoli liittyy läheisesti jokeen. Tutkitut teokset käsittelevät ajankohtaisia ympäristöongelmia, joissa joki on keskeinen tekijä. Ne luovat kuvitteellista joentiedettä, jossa Neuvostoliiton ympäristöongelmat uhkaavat Venäjän jokien ja siten myös venäläisen kulttuurin tulevaisuutta. Joen ja ihmisen kohtalo on yhteinen, sillä joki on ihmiselämän edellytys. Käsitys teoksista ympäristökirjallisuutena perustuu niiden kuvitteelliseen joentieteeseen.

Länsimainen 1960-luvulta alkanut ympäristöliike ei levinnyt Neuvostoliittoon eikä se vieläkään ole kunnolla juurtunut Venäjälle. Siitä huolimatta neuvostoliittolainen luonnonsuojeluliike nousi samaan aikaan länsimaisen ympäristöherätyksen kanssa.

Neuvostokirjallisuus käsitteli monia ympäristöongelmia samankaltaisesti kuin länsimainen kirjallisuus. Rasputinin 1970-luvun tuotanto esimerkiksi käsittelee suurten vesivoimalahankkeiden vaikutuksia joen ääreltä pois muuttamaan pakotettujen ihmisten näkökulmasta tavalla, joka vertautuu myöhempään pohjoisamerikkalaiseen kirjallisuuteen. Zalygin taas lähestyy joen hyväksikäyttöä ihmisen tarkoituksiin Neuvostoliitossa jo 1930-luvulla kehitetyn noosfäärin käsitteen kautta. Noosfääri viittaa nykyaikaan aikakautena, jolloin ihmisen toiminta jättää maapalloon pysyvän geologisen jäljen. Se muistuttaa 2000-luvulla kansainvälisessä tiedeyhteisössä suosittua antroposeenin käsitettä, ihmisen aikakautta. Näitä ympäristöongelmia ei vieläkään ole ratkaistu. Uusin venäläinen kirjallisuuskin on joutunut palaamaan samojen kysymysten pariin kuin 1970-luvun kyläproosa, sillä Neuvostoliiton jäljiltä keskeneräisiä vesivoimalaitoksia on alettu rakentaa valmiiksi.

Vaikka myöhäisen neuvostoajan venäläinen luonnonfilosofinen proosa nousi kansallisista lähtökohdista, sillä on monia yhtäläisyyksiä kansainvälisen ympäristökirjallisuuden kanssa. Sen takana oleva ideologia on kuitenkin luonteeltaan konservatiivinen ja nationalistinen, kun taas kansainvälinen ympäristötietoisuus liitetään yleensä liberalismiin ja internationalismiin.

— Tästä erosta huolimatta yhteinen ympäristöhuoli johti samanlaisiin ilmiöihin eri alueiden ympäristökirjallisuuksissa, Perkiömäki huomauttaa.

Perkiömäki on kotoisin Hämeenlinnasta, asuu nykyisin Helsingissä ja työskentelee tällä hetkellä projektitutkijana Helsingin yliopistossa. Väitöskirja on syntynyt Suomen Akatemian rahoittamassa monitieteisessä tutkimushankkeessa Vesi sosiaalisena ja kulttuurisena tilana. Väitöskirjatyötä ovat rahoittaneet myös Emil Aaltosen Säätiö ja Tampereen kaupungin tiederahasto.

Filosofian maisteri Mika Perkiömäen venäjän kielen ja kulttuurin alaan kuuluva väitöskirja Imagined Riverography of Late Twentieth-Century Russian Prose tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa perjantaina 27.8.2021 klo 15 alkaen Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1096, Kanslerinrinne 1, Tampere. Vastaväittäjänä toimii Associate Professor Alexander Hugh Brookes Memorial University of Newfoundlandista. Kustoksena toimii professori emerita Arja Rosenholm informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnasta.