Alpo Rusilta kirja KGB:n poliittisesta sodasta Suomessa 1982–1991

Neuvostoliiton suurlähetystö sekä Turun ja Maarianhaminan konsulaatit olivat myös tiedusteluasemia, eivät ainoastaanvaltiosuhteiden ja konsulipalvelusten hoitoon tarkoitettuja diplomaatisia edustustoja. NL:n kymmenet ”kotiryssiksi” nimetyt diplomaatit, todellisuudessa KGB:n upseerit, mairittelivat tai kiristivät avustajikseen yhteiskunnan vaikuttajia. Heitä käytettiin neuvostotiedustelun lännen vastaisen poliittisen sodan Suomen rintaman jalkaväkenä.  

Kolmesti Suomessa KGB:n tehtävissä palvelleen Albert Akulovin 1994 antaman haastattelun mukaan “Suomen ja NL:n suhteet hoidettiin kahta reittiä: muodollisesti diplomaattiyhteyksien kautta, mutta myös verhojen takana NKP:n ja KGB:n kanavia pitkin.” Salaisten aktiivitoimien avulla Suomi tuli pitää erossa Naton vaikutuksesta ja taloudellisesta länsi-integraatiosta, ”kapitalismin linnakkeista”. Lopulta termi suomettuminen ilmensi NL:n ulkopolitiikan tärkeää strategista suuntautumista. Tavoitteeksi tuli 1980-luvun lopulla Kremlille lojaalin hallitustavan levittäminen ajan mittaan koko muuhun Eurooppaan.  

Missään muussa länsimaassa KGB:n edustajat eivät päässeet suoraan kosketukseen valtiojohdon tai edes sen edustajien kanssa. Tavattuaan NKP:n pääsihteerin Juri Andropovin kahden kesken 7.6.1983 Moskovassa, presidentti Mauno Koivisto ryhtyi matalalla profiililla korjaamaan Suomen ulkopoliittista kurssia. Hänen kaudellaan ei ulkopoliittisia ratkaisuja mitattu puolueettomuuden mittatikulla. Koiviston tai pää- ja ulkoministerinä toimineen Kalevi Sorsan eräät ratkaisut näyttäytyvätkin järkeviltä vain yhdistettäessä KGB:n ohjeisiin. 

Presidentin ja Suojelupoliisin (Supo) yhteistyö liittyi keskeisesti neuvostosuhteiden hoitoon. Supo vaihtoi tietoja ja nimilistoja KGB:n kanssa epämääräisten sopimuksien pohjalta. SKP:n seurantaa rajoitettiin merkittävästi 1982 KGB:n pyynnöstä, eikä puolueen saamaa laitonta NKP-rahaa prosessoitu rikostutkintaan 1991, vaikka rikollisesta toiminnasta osoittavista todisteista ei ollut pulaa. Asiakirjojen valossa vaikuttaa ilmeiseltä, että Koivisto esti rikostutkinnan KGB:n toivomuksesta. 

NL:n hajottua KGB:n seuraaja Venäjän federaation ulkomaantiedustelu SVR sai nopeasti jalansijaa Suomessa. Sitä myös edisti arkistojen ja KGB:n selvästi rikollisen toiminnan salaaminen. Samalla epäilyistä vapautettiin KGB:n suomalaiset yhteistyöhenkilöt. Koivisto torjui KGB:n arkistojen tutkimisen jopa silloin, kun presidentti Boris Jeltsin esitti niihin liittyvää yhteistyötä heinäkuussa 1992.  

Jättikö arkistojen perkauksen laiminlyönti Venäjän tiedustelulle hyödynnettäviksi KGB:n entiset verkostot, joka selittäisi sen, miksi suomettumista on kuvattu 2000-luvulla menestystarinaksi eikä historialliseksi taakaksi?

Teoksessa on käytetty Koiviston, Kekkosen, Suojelupoliisin ja Ulkoministeriön arkistojen lisäksi KGB:n, CIA:n ja Stasin arkistoja, kansainvälistä ja kotimaista aiheeseen liittyvää kirjallisuutta sekä haastatteluja.  

Valtiotieteiden tohtori Alpo Rusi (s.1949) on kansainvälisesti arvostettu diplomaatti ja ulkopolitiikan asiantuntija.  

Alpo Rusi: Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982–1991 (Docendo 2022), sidottu, 364 sivua. Kirja julkaistaan 24.3.

Arvostelukappaleet ja mediavedokset toimittajille: 
tiedotus@docendo.fi 

Kirjailijan yhteystiedot: 
Alpo Rusi, alporusi49@gmail.com, puhelin 040 1759 100