Omaelämäkerrallista surumielisyyttä Peter Sandströmin romaanissa Ison vaaleen viimeinen kesä

Turussa mies jättää hyvästejä tyttärelleen, joka on lähdössä Hollantiin opiskelemaan. Hänen oma pieni tyttönsä – miten tämä on mahdollista?

Sama mies siivoaa vanhempiensa taloa kotona Uusikaarlepyyssä. Hän on levitellyt kaikki tavarat pihalle, ja se näyttää ihan hölmöltä. Seuranaan miehellä on pari kiertelevää kissaa, sekä tietysti talossa rapistelevat sympaattiset hiiret. Päivisin mies saa odottamattomia vieraita; hänen luokseen saapuu ihmisiä menneisyydestä, heitä jotka kutsuvat häntä isoksi vaaleeksi. Iltaisin hän nukahtaa puuliiteriin, otsalampun loisteeseen.

Tarinan keskiössä on rakkaustarina. Helsingissä eletään kahdeksankymmentäluvun alkua, ja rakastunut nuoripari on juuri aloittanut opintonsa. Naisen nimi on Limone, ja hän on miehen suuri rakkaus. Hän on nainen jonka kanssa mies tahtoo hankkia lapsia ja viettää loppuelämänsä. Limone suhtautuu kuitenkin varsin laimeasti parisuhteeseen, ja mies löytää itsensä pian kastelemasta Limonen huonekasveja ja tonkimasta hänen tavaroitaan, kun Limone on muualla (on epäselvää, missä).

Ison vaaleen viimeinen kesä on melankolinen ja humoristinen romaani lasten saamisesta ja saamatta jättämisestä, sukupolvenvaihdoksista, ja kirjailijan omin sanoin myös siitä, että miehet voivat olla tyhmiä blondeja.

Peter Sandströmin (s. 1963) teksteissä yhdistyvät realismi ja absurdius, melankolia ja huumori. Hän on kriitikoiden kiittämä ja lukijoiden ylistämä.

Sandström kirjoittaa teoksissaan – romaaneissa ja novelleissa – itsensä oloisesta hahmosta ja leikittelee omalla identiteetillä ja elämällä. Hän on syntynyt Uudessakaarlepyyssä ja asuu nykyään Turussa.

Ison vaaleen viimeinen kesä, (Den stora blondinens sista sommar, S&S 2022), suomentanut Outi Menna, 264 sivua. Julkaistaan painettuna ja e-kirjana.

Kirjailijakuva ja kansikuva: https://kustantamo.sets.fi/media/