Pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelma, Vahva ja välittävä Suomi, visioi yhteiskunnan, jossa ihmisillä on oikeus ja vapaus tavoitella oman näköistään hyvää elämää. Julkiset palvelut pystytään turvaamaan kaikenikäisille. 

On helppo yhtyä hallituksen toiveisiin paremmasta Suomesta. Mutta selvää on, että julkisen talouden nykyinen rahoituspohja ei riitä ylläpitämään kaikkia julkisen talouden tehtäviä. Sen ratkaisemiseksi hallituksen sopeutusleikkuriin on nyt osunut myös työeläkejärjestelmä.

Hallitusohjelman mukaan työeläkejärjestelmän kehittämisestä haetaan keinoja eläkemaksun vakauttamiseen ja julkisen talouden merkittävään vahvistamiseen pitkällä aikavälillä. Hallitusohjelmakirjauksen mukaan tämä toteutetaan sääntöpohjaisen vakautusjärjestelmän avulla ja kolmikantaisesti valmistellen.

Tätä kirjoitettaessa ei ole selvää, mitä “merkittävästi”, “pitkällä aikavälillä” ja “sääntöpohjainen vakautusjärjestelmä” käytännössä tarkoittavat. Mutta sääntöpohjaiset vakauttajat ovat tavallisesti sopeutusmekanismeja, joilla pyritään vakauttamaan eläkejärjestelmän rahoitus. Käytännössä kyse on yleensä eläkkeiden leikkaamisesta tavalla tai toisella. Hallitusohjelmakirjaus vaikuttaa siltä, että nyt vakauttajamekanismi olisi laajemmin koko julkista taloutta koskeva, ja työeläkejärjestelmää oltaisiin valjastamassa julkisen talouden sopeutusrengiksi. Tällainen mekanismi olisi Suomessa uusi ja aiemmista työeläkejärjestelmän kehittämisperiaatteista merkittävästi poikkeava.

Ajatus on monella tapaa ongelmallinen. Ensinnäkin hallitusohjelman tapa käsitellä julkista taloutta yhtenä kokonaisuutena hämärtää finanssipolitiikan vastuita. Se voi hämärtää myös ymmärrystä siitä, kuka on hoitanut taloutensa löperösti ja kenen lompakosta se pitää maksaa.

Toiseksi ongelma ei ole työeläkejärjestelmän omassa taloudessa. Kansantalouden tilinpidossa tärkeimmät julkisen talouden alasektorit ovat valtionhallinto (budjettitalous), paikallishallinto (kuntasektori) ja sosiaaliturvarahastot. Yksityiset ja julkiset työeläkevakuuttajat luokitellaan sosiaaliturvarahastoihin muutamien muiden toimijoiden ohella. Sosiaaliturvarahastojen ylijäämä johtuu pääasiassa työeläkevakuuttajien ylijäämästä, kun taas valtionhallinto (budjettitalous) ja paikallishallinto (kuntasektori) ovat kroonisesti alijäämäisiä (kuva liitteenä). Tästä näkökulmasta työeläkejärjestelmä on hoitanut oman tonttinsa paremmin kuin valtionhallinto ja paikallishallinto. Lisäksi Suomi täyttää EU:n finanssipolitiikan säännöt julkisen talouden alijäämän suhteen (enintään 3 % suhteessa BKT:hen) pääasiassa työeläkevakuuttajien ylijäämän ansiosta. 

Kolmanneksi työeläkevakuuttajien rahoja ei kerätä valtion kassaan veroina. Ne tulevat suurelta osin työnantajien ja työntekijöiden maksamista eläkemaksuista. Nuo varat eivät myöskään ole julkisen talouden kannalta likvidejä, valtion tilillä käytettävissä olevia varoja, vaan ne on tarkoitettu ainoastaan nykyisten ja tulevien työeläkkeiden rahoittamiseen. Jos työeläkejärjestelmän varallisuuden ajatellaan olevan käytettävissä valtionhallinnon budjettitalouden alijäämien paikkaamiseen, tämä perustavanlaatuinen ajattelutavan muutos altistaa suomalaisten nykyiset ja tulevat työeläkkeet poliittisille suhdanteille. Ja jos julkista taloutta sopeutetaan yhtenä kokonaisuutena, onko olemassa riski, ettei työeläkevarallisuutta käytetä kokonaisuudessaan siihen mihin ne on luvattu käyttää – nykyisiin ja tuleviin eläkkeisiin?

Tarve sopeuttaa julkista taloutta ei ole uusi. Valtiovarainministeriö arvioi jo finanssikriisin jälkeen vuonna 2010, että sopeutustarve olisi noin 10 miljardia euroa vuosina 2012—2015. Reiluuden nimissä on todettava, että valtiovarainministeriön tehtävä on epäkiitollinen ja haastava. Finanssipolitiikan päättäjät testaavat kannatustaan neljän vuoden välein eduskuntavaaleissa – uudelleenvalinta voi helposti olla vastatuulessa, jos vaalikauden aikana on sitouduttu mittaviin julkisten menojen säästöihin tai merkittävästi kiristetty verotusta. Lisäksi taloudessa on ollut poikkeuksellisen paljon vaikeita vuosia 2000-luvulla. 

Fakta. Miten työeläkkeitä rahoitetaan?

• Työeläkkeet rahoitetaan pääosin työnantajilta ja työntekijöiltä kerättävillä työeläkemaksuilla, jotka ovat pakollisia ja veroluonteisia maksuja, mutta eivät veroja. Osa työeläkkeiden rahoituksesta tulee eläkevaroista ja niiden tuotoista.
• Valtio maksaa kolmenlaista eläkemenoa: Kelan eläkkeet, valtion suurena työnantajana omille työntekijöilleen maksamat työeläkkeet sekä muutamat verovaroin tuetut pienemmät työeläkejärjestelmät eli yrittäjien, maatalousyrittäjien ja merimiesten työeläkkeet. 
• Työllisyysrahaston kautta taas kulkevat monilta palkattomilta jaksoilta kertyvät eläkkeet. 
  Työllisyysrahasto kerää työttömyysvakuutusmaksut, joilla rahoitetaan ansiosidonnaista työttömyysturvaa ja aikuiskoulutusetuuksia. Eläkettä kertyy myös tällaisilta palkattomilta jaksoilta. Osa Työllisyysrahaston maksuista menee eläkevakuuttajille ja niillä katetaan ansiosidonnaisilta työttömyys- ja koulutusajoilta sekä vuorotteluvapaalta saatujen etuuksien perusteella karttuvat eläkkeet.