Tittamari Marttinen: Jokaisella on oma Pariisinsa

Kirjoitus on julkaistu Kustantamon kuulumisia -blogissa 15.11.2023.

Ensimmäinen Melinasta kertova nuortenromaani Sarjarakastuja, joka ilmestyi syksyllä 2022, kertoo parikymppisen Melinan elämästä ja ystäväpiiristä hänen uudessa opiskelukaupungissaan Rovaniemellä. Lapissa on etenkin talvisaikaan runsaasti eri maista tulevia sesonkityöntekijöitä, joten Melinan kaverikaruselliin oli luontevaa tuoda myös ranskalainen ystävä. Kotikansainvälistyminen on helppoa ja hauskaa. Päätin kuitenkin jo ensimmäistä osaa kirjoittaessani, että seuraavassa osassa Melinan on aika lähteä Pariisiin tapaamaan ihastustaan. 

Niinpä kirjassa Ranskalainen romanssi Melina hyppää junaan suurin odotuksin, mutta kuten arvata saattaa, romanttinen kaupunki luo puitteet pikemmin surkuhupaiselle tapahtumasarjalle kuin idylliselle rakkaustarinalle. 

Onneksi matkaseurana on Kuura, joka herätti nuorissa lukijoissa kiinnostusta vilahtaessaan sivuroolissa Sarjarakastujassa. Kun keskustelin kirjasta viime vuonna Helsingin kirjamessuilla Kallion lukiolaisten kanssa, haastattelijani olivat uteliaita kuulemaan lisää nimenomaan Kuurasta, joka ei halua sukupuoltaan määriteltävän. Päätin antaa Kuuralle enemmän tilaa tässä tarinassa – ja oman paikkansa hän tosiaan ottikin. 

Kirjoittaessani uuden kirjan maailmaa sen henkilöt lähtevät usein kulkemaan omia polkujaan, eivätkä omat ennakkosuunnitelmat välttämättä päde. Melinan unelmat eivät matkalla toteudu, mutta hän kokee jotain tärkeämpää: hän tutustuu paremmin Kuuraan, josta tulee hänen kohtalotoverinsa. Toisinaan päivät ovat täynnä dramaattisia kohtaamisia, toisinaan on mukavaa istua iltaa majapaikassa tai rullaluistella ympäri kaupunkia. Rakkaushuolet karisevat pikkuhiljaa, kun kaksikko kuljeskelee Pariisissa ihan omaksi ilokseen.

Monet vuodet olen opiskellut vapaa-ajallani aktiivisesti ranskan kieltä. Ennen koronavuosia kävin Pariisissa milloin kielikurssilla, milloin ystäviä tapaamassa. Kiireetön aamiainen korttelibistrossa ja sitten sukellus metron liukuportaiden katkeamattomaan ihmisvirtaan. Metrotunnelissa vanha nainen lauloi Édith Piafia. Kaupungin aukioille istutettiin urbaania metsää ja tavaratalon katoilla kasvoivat henkilökunnan istuttamat tomaatit ja kesäkurpitsat – helpotusta helteisiin ja puhtia pölyttäjille!

Kielikoulussa sain kansainvälisen ystäväpiirin, joka kurssin päättyessä hajosi taas maailmalle. Yhdestä kurssikaverista tuli elokuvaohjaaja, toinen meni töihin maalaiskylän supermarkettiin, kolmas loi uraa muodin alalla, neljäs palasi kotimaahansa omaishoitajaksi. Jokaiselle jäi Pariisista ainakin nippu hyviä muistoja. 

Kerran asuin äveriään perheen kotimajoituksessa Rue La Fayettella. Rouva opetti minulle aperitiivin ja café gourmandin syvimmän merkityksen. Lämpöpuhaltimen vieressä kadulla nukkui iäkäs mies koira vierellään. Satunnainen vastaantulija raahasi mukanaan isoa öljymaalausta ja toivotti sulavasti hyvää yötä, kun tulin elokuvista myöhällä kotiin. Ystävä oli nähnyt pyöreän viemärikannen kohoavan ilmaan silmiensä edessä ja hienosti pukeutuneen pariskunnan nousevan peräkanaa aukosta kadulle, oikovan vaatteitaan ja kiiruhtavan metroon.

Olen ahminut vuosien saatossa lukuisia Pariisiin sijoittuvia romaaneja ja elokuvia. Lukioajan suosikkejani oli Satu Waltarin lystikäs ja haikea romaani Café Mabillon, myöhempiä elokuvakokemuksia on vaikkapa Julie Delpyn 2 päivää Pariisissa. Näyttämönä Pariisia ei helpolla unohda, oli kirjassa tai elokuvassa sitten kyse pakkomielteisestä rakkaudesta, huoltajuuskiistoista, muistinmenetyksestä, hyytävästä lastenhoitajasta, filosofiasta tai ruoanlaitosta. 

Pariisissa niin kuin jokaisessa isossa kaupungissa on monta todellisuutta. Tuttava kertoi, ettei koskaan ole ollut niin onneton kuin syksyisessä Pariisissa vaihto-opiskelijana, istuessaan illasta toiseen yksin pienessä opiskelija-asunnossaan litkimässä maitokahvia. Samaan aikaan kaveripiiri luuli hänen pitävän hauskaa Café de Floressa tai muissa taiteilijakuppiloissa. 

Netflixissä pyörivän Emily in Paris -sarjan fanit, jotka matkustivat eri puolilta maailmaa sarjan kuvauspaikoille, pettyivät kuulemma siihen, ettei Pariisissa kaikki ollutkaan yhtä idyllistä kuin elokuvan kesäisissä kortteleissa ja miespäähenkilön korttelikuppilassa. Samaa kaupunkia ovat myös hämärät pihat ja roskaiset kadut, joilla kohtaa monta värikästä kulkijaa – valitettavasti myös kultasormuksen kauppaajia, jotka eivät ole kiinnostuneita tarinoistasi, ainoastaan rahoistasi. 

Kirjaa kirjoittaessa hauskinta on päästä takaisin tuttuihin paikkoihin ja kuvitella vähän lisää. Vilkkaat korttelikaupat ja hälyisät kahvilat ovat osa minun Pariisi-kuvastoani. Niin, tietysti minun piti saatella kirjassa Melina ja Kuura hetkeksi myös kuuluisaan ranskalaiseen kokkikouluun, jonne itse päädyin aikanaan kokkaamaan voitettuani matkatoimiston arvonnassa pääpalkinnon. 

Koulujen kirjailijavierailuilla olen monesti jutellut oppilaiden kanssa siitä, että kirjat voivat ihan konkreettisesti olla nojatuolimatkoja tuttuihin tai vieraisiin paikkoihin, todellisiin ja kuviteltuihin. Tämän kirjan kirjoittaminen oli erityisen sujuvaa siksi, että olin jo pitkään kaivannut Pariisiin. Melinan rakkauskommelluksista kertoessani saatoin itsekin viivähtää hetken Le Corail -bistrossa. 

Nuortenkirjoissa kuvataan usein nimensä mukaisesti nuorten ihmisten elämää, mutta ne sopivat luettaviksi kenelle tahansa. Ehkä haluat juuri nyt viettää tuokion Pariisissa? Lukuiloa!

Tittamari Marttinen