Tammisaaren vankila oli 1920-luvun suomalaisen kommunismin hermokeskus

Sture Lindholm ja Cecilia Toivanen: Punavankila – Tammisaaren pakkotyölaitos 1918–1930
Ilmestyy 7.3.2024

Tammisaaren Dragsvikissa oli sisällissodan jälkeen valtava punavankileiri, jonka nälästä ja kulkutaudeista kärsiviä asukkaita kuoli sadoittain. Syksyllä 1918 leiri muutettiin pakkotyölaitokseksi, jonne tuomittiin rikos- ja sakkovankien lisäksi poliittisia vankeja – erityisesti laittomasta kommunistisesta toiminnasta tuomittuja. Kun maan poliittiset vangit keskitettiin yhteen paikkaan, heillä oli mahdollisuus järjestäytyä ja vankilasta tuli vallankumouksellisten keskus, jota alettiin kutsua nimellä Tammisaaren yliopisto.

Tammisaaren pakkotyölaitoksen asukkaisiin kuului suomalaisen 1900-luvun vasemmiston kannalta keskeisiä nimiä. Esimerkiksi Eero A. Wuori kuului ensimmäisiin ”opiskelijoihin”, mutta hän etääntyi Tammisaaressa kommunismista ja toimi myöhemmin SAK:n puheenjohtajana, Paasikiven hallituksen ministerinä ja diplomaattina niin Lontoossa, Moskovassa kuin Tukholmassakin.

Merkittäviin rooleihin nousivat myös kommunistisen liikkeen suunnasta keskenään taistelleet Arvo ”Poika” Tuominen ja Niilo Wälläri. Tuominen johti Tammisaaressa Moskovalle uskollisia kommunisteja. Myös Amerikassa radikalisoitunut Wälläri kuului Neuvosto-Venäjällä perustetun Suomen kommunistisen puolueen sisäpiiriin, mutta hän johti sisäistä oppositiota, jonka mielestä vallankumous tulisi tehdä julkisen ja laajaa kansansuosiota nauttivan puolueen voimin, ei maanalaisen taistelujärjestön toimesta.

1920-luvun mittaan Tuomisen edustaman SKP-johdon ote kommunistiliikkeestä vahvistui ja Wällärin oppositio jäi alakynteen. Militantti ja voimakas SKP pyrki yhdessä Neuvostoliiton kanssa murtamaan nuoren tasavallan ja liittämään sen osaksi kommunistista imperiumia. Tammisaaren ”korkeakoulusta” muodostui Moskovasta johdetun kommunistisen liikkeen suomalainen hermokeskus, josta sen vaikutusvalta välitettiin koko maahan.

Vankien kesken koordinoitiin vastarintaa, vasemmistolehdistössä julkistettavia protesteja ja nälkälakkoja. Puolueaktiivit kouluttivat uusia vankisukupolvia vallankumouksen teoriassa ja käytännössä, ja kaltereiden takana vallitsi tiukka puoluekuri. Salainen Elämää yössä -vankilalehti kulki kädestä käteen.

Moni Tammisaaren vanki siirtyi vapauduttuaan Neuvostoliittoon. Arvo Tuominen kuitenkin loikkasi sota-aikana takaisin Suomeen ja sosiaalidemokraattien riveihin. Wälläristä puolestaan tuli legendaarinen Merimies-Unionin johtaja, joka muistetaan kovaotteisena lakkopäällikkönä.

Neuvostoliittoon lähteneiden ja sinne jääneiden entisten Tammisaaren vankien kohtalo oli usein karu: kyyditys Siperiaan tai teloitus Stalinin vainoissa.

Sture Lindholmin ja Cecilia Toivasen tietokirja jatkaa siitä, mihin Lindholmin aiempi teos Vankileirihelvetti Dragsvik (Atena 2017) jäi. Punavankila valaisee perusteellisesti Tammisaaren vankilan asukkien ja vartijoiden elämää vuodesta 1918 vuoteen 1930, jolloin lapuanliike ja uudet kommunistilait määrittelivät maan poliittista ilmapiiriä. Vankilan aitojen sisällä määriteltiin suomalaisen vasemmiston suuntaa seuraaviksi vuosikymmeniksi.