Kati-Annika Ansas: Jos ei se tapa…

Kustantamon kuulumisia -blogi

"Enkä minä kysy enkä pyydä. Keneltäkään. 
Minähän olen se, johon muu sukupuu isoäidin kuolemassa luottaa.
Minä hoidan asiat. Minut on ohjelmoitu tekemään oikein.
Minun suruni sivuutetaan, koska sitä ei voi olla, eikä tuota illuusiota sovi rikkoa."
Kati-Annika Ansas, Päätöstili

Isoäidin vointi pysynyt ennallaan. Iho alkanut punoittaa, johon nyt hydrokortisonia. Juonut tänään kohtalaisen hyvin 850 ml, mutta ruokaa ei ole suostunut suuhun ottamaan. Ajoittain yrittänyt sanoja puhua ja silmiä jaksanut hetkittäin pitää auki.

Isoäidillä noussut tänään kuume ja vahva epäily on koronasta. Väsynyt on ja nukkuu, kuumelääkettä saa säännöllisesti.

Isoäidin vointi ennallaan, ajoittain virkeämpi, toisinaan taas väsyneempi.

Isoäiti enimmäkseen nukkuu, välillä raottelee silmiä. Kipulääkitystä on hieman tehostettu. Rauhallisesti hengittelee.

Sitten isoäiti kuoli.

Aloin kirjoittaa Päätöstiliä ensin ihan vain itselleni. Minun täytyi saada asiat ulos pääni sisältä, edes jollakin tavalla käsiteltyä, muuten olisin tukehtunut, hukkunut tai ratkennut liitoksistani. Kirjoittamisen myötä aloin törmätä kuolemaan myös taiteessa missä tahansa liikuinkin. Nämä teokset liukuivat osaksi tekstiä, ja huomaamatta siitä alkoi muodostua käsikirjoitus. Ikään kuin vahingossa. En ollut suunnitellut kirjoittavani kirjaa isoäitini kuolemasta.

Kirjoittaminen oli sekä helpottavaa että raskasta, helppoa että vaikeaa. Asioiden käyminen uudelleen läpi nosti pintaan tunteita, joita ei olisi halunnut enää tuntea. Surua, kiukkua, kateutta. Toisaalta elin keskellä sitä materiaalia, josta kirjoitin, joten minun ei tarvinnut etsimällä etsiä aineksia tekstiini, se kaikki oli jo olemassa ja ulottuvillani. Asiat täytyi vain saada sanoitettua.

Päätöstili on hyvin henkilökohtainen, teksteistäni henkilökohtaisin. Tietenkin jouduin kohtaamaan myös sen seikan, ettei kaikkea voi sanoa julkisesti ja painattaa kirjaan. Halusin silti olla mahdollisimman rehellinen, ainakin itselleni. Halusin kirjoittaa kokemuksistani kaunistelematta, niin kuin ne minulle näyttäytyivät. Kuten teoksen esipuheessa mainitaan, se on minun versioni isoäitini kuolemasta. Hänet on talletettu paperille kansien väliin, hän on tallessa.

Hidas pois hiutuminen oli kaikkein pahinta. Sillä eihän kenenkään kuolemaa ole lupa toivoa. Sehän kuulostaa aivan hirveältä. Ja silti, kun isoäidin varpaat mustuivat kuolioon ja selkä hiertyi makuuhavoille, toivoin, että se jo päättyisi, elämä. Olisin halunnut, että hänen viimeiset vuotensa olisivat olleet ihmisarvoisesti arvokkaammat.

Olen ottanut motokseni Haloo Helsinki! -yhtyeen kappaleen Vapaus käteen jää: Jos ei se tapa, niin se todellakin hajottaa. Kuoleminen Suomessa on työlästä ja kallista. Taistelu byrokratiaa vastaan uuvuttaa, varsinkin nykyisen tietosuojalain piirissä, jossa asioiden hoitaminen on paikoin käsittämättömän vaikeaa. Minulla ei isoäitini lapsenlapsena ollut oikeuksia tehdä juuri mitään. Pystyin esimerkiksi maksamaan laskuja ainoastaan pankin maksukuorilla, joista pankki veloitti 2,5 euroa per lasku. Kuolema tuntui silkalta rahastukselta, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.

Elin asioiden hoitamisen kuplassa, ja aloin pikku hiljaa kadota itseltäni. Jäljelle jäivät katkeruus ja kateus. Molemmat mielletään negatiivisiksi tunteiksi, joita ei ole suotavaa tuntea. Tässä yhteiskunnassa pitäisi olla positiivinen ja alati pärjäävä yksilö, somemaailman ihannenainen. Ajatusta miksi aina minä ei ole lupa sanoa ääneen, itsesääli on itsekeskeistä ja kiellettyä. Se taas lisää entisestään surua, joka puolestaan lisää katkeruutta, ja niin edelleen.

Kirjoittaminen helpotti. Syntyi tarina. Myös tämä runovideo on tehty tuolloin, loppuvuodesta 2022, kun isoäiti alkoi jo olla huonona:

https://nokturno.fi/poem/putoaminen/

Kun näin jälkeenpäin katson sitä, näen selkeästi, että käsittelen siinä isoäidin asioiden hoitamiseen liittyviä tuntoja. Välillä tunsin putoavani. Pisarat eivät lankea, ne pieksevät.

Nyt on syksy 2024. Vaahterat helkkyvät keltaisen ja punaisen kaikissa sävyissä, lehtiä sataa tuulessa maahan, Päätöstili on julkaistu. Olen kuullut, että monet ovat itkeneet lukiessaan sitä. Toivottavasti se on tuonut lukijoilleen myös lohtua.