Tuulivoimaloiden lapoihin törmää 4–6 merikotkaemoa vuosittain – tutkijat suosittelevat törmäyksiä vähentävien tekniikoiden käyttöä

Merikotkan tiedetään olevan tuulivoimalatörmäyksille altis laji, mutta kokonaisarviota törmäysten määristä ei ole Suomessa aiemmin laskettu. Koska todellisia törmäysmääriä kaikkien turbiinien ympärillä ei pystytä seuraamaan, tutkijat arvioivat emolintujen törmäysten määriä seuraamalla niiden hengissä säilymistä tuulivoimaloiden lähellä ja etäämmällä voimaloista sijaitsevilla pesimäreviireillä.

Tulosten mukaan merikotkaemojen vuotuinen hengissä säilyminen on noin 7–8 prosenttia alempi tuulivoimalan läheisyydessä kuin kaukana voimaloista pesivillä linnuilla. Tutkijat huomioivat myös sen mahdollisuuden, että linnut häviävät pesäpaikalta, koska ne siirtyvät häiriön vuoksi pesimään kauemmas tuulivoimalasta. Tästä ei löydetty viitteitä, joten tulokset viittaavat törmäysten aiheuttamiin kuolemiin.

– Kun lasketaan, kuinka moni pesä on sijannut tuulivoimaloiden lähellä, voidaan arvioida, että viimeisen kymmenen vuoden ajan törmäykseen tuulivoimalan kanssa kuoli 4–6 reviiriyksilöä vuodessa, sanoo Turun yliopiston luonnontieteiden, lääketieteen ja tekniikan tutkijakollegiumin tutkijatohtori Carina Nebel.

– Suuri ongelma kokonaisuudessa on, että kaikkien hankkeiden yhteenlaskettuja vaikutuksia ei huomioida, vaan rakentamisessa mennään eteenpäin hanke kerrallaan. Harva yksittäinen hanke on merkittävä merikotkan tai minkään muun lajin kannalta yksinään, mutta yhteisvaikutukset voivat sitä olla, sanoo ekologian professori Toni Laaksonen Turun yliopiston biologian laitokselta.

Tutkijat havaitsivat vaikutuksen, mikäli merikotkan pesä oli alle viiden kilometrin säteellä tuulivoimalasta. Lähimmät tuulivoimalat olivat tutkimuksessa käytännössä 3–5 kilometrin säteellä pesäpaikoista, sillä kahta kilometriä lähempää pesiä niille ei ole annettu rakennuslupia. Tähän on vaikuttanut ohje, jonka WWF Suomen alla silloin toiminut merikotkatyöryhmä antoi vuonna 2010.

– On hyvä huomata, että tuulivoimaloiden rakentaminen vähintään kahden kilometrin päähän pesistä on todennäköisesti vähentänyt törmäyskuolemien määrää. Puskurivyöhykkeellä on ollut merkitystä, vaikka nyt havaitaan, että se olisi saanut olla vielä suurempi, Laaksonen toteaa.

Tutkimuksessa käytettiin yksilöllisesti tunnistettujen emolintujen havaintohistorioita. Yksilöllinen tunnistaminen perustui joko emolintujen jaloissa olevien renkaiden koodeihin, jotka kuvattiin pesätarkastusten yhteydessä, tai DNA:han, jota on saatu pesäpaikoilta kerätyistä emojen sulista ja höyhenistä. Valokuva- ja näyteaineiston keräsivät nykyään Sääksisäätiön alla toimivan merikotkatyöryhmän vapaaehtoiset pesätarkastajat.

Merikotkien elinympäristömallinnusten ennusteet törmäyskuolemista olivat samansuuntaiset tutkimuksen tuloksen kanssa

Filosofian maisteri Hilja Ingerö otti pro gradu -tutkielmassaan toisen lähestymistavan merikotkien törmäyskuolemien määrän arviointiin. Hän arvioi törmäyskuolemien määrää merikotkien elinympäristöjen käytön mallien avulla. Turun ja Oulun yliopistojen yhteistyönä laaditut mallit perustuivat satelliittilähetinseurantojen avulla saatuihin tietoihin siitä, missä elinympäristöissä merikotkat liikkuvat. Tulosten mukaan tuulivoimaloihin törmää vuosittain noin kuusi pesivää aikuista yksilöä ja 20 muuttavaa, nuorta tai esiaikuista, merikotkaa.

– Kummankin tutkimuksen arvioissa on epävarmuutta, eikä näitä lukuja pidä tuijottaa liian tarkasti, mutta kahden eri lähestymistavan hyvin samanlainen tulos pesivien lintujen osalta antaa tukea sille, että suuruusluokka on kohdallaan, arvioi Laaksonen.

– Siihen, että tulokset eivät ole yliarvioita, viittaa myös se, että joinakin viime vuosina tietoon on tullut kymmenen tuulivoimalaan törmännyttä merikotkaa, vaikka kukaan ei ole niitä systemaattisesti etsinyt muutamia hankkeita lukuun ottamatta, toteaa Nebel.

Tutkijoiden tiedossa on yhteensä 60 vuoden 2024 loppuun mennessä Suomesta tuulivoimaloiden alta kuolleena löydettyä merikotkaa.

Tuulivoimaloilta tulisi edellyttää törmäyksiä vähentävien tekniikoiden käyttöä

Koska Suomen tuulivoimaloiden määrän arvioidaan lähivuosikymmeninä vielä moninkertaistuvan, on alueiden sijoittelussa tärkeää huomioida tuulivoimalle herkkien lajien, kuten meri- ja maakotkien esiintyminen. Tutkijoiden mukaan olisi syytä myös edellyttää enemmän törmäyksiä vähentävien tekniikoiden käyttöä. On olemassa esimerkiksi tekniikoita, joiden avulla tuulivoimaloita voisi pysäyttää tai hidastaa lintujen lähestyessä niitä.

– On tärkeää kehittää myös tuulivoimahankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnin (YVA) menetelmiä, jotta vaikutuksia voidaan ennakoida luotettavammin, toteaa Ingerö, joka pro gradu -työssään tarkasteli myös YVA-selostusten merikotkille antamia törmäysarvioita. Hän havaitsi selvitysten laadussa olevan huomattavaa vaihtelua hankkeiden välillä.

Merikotkapopulaatio kasvaa edelleen, mutta tuulivoimarakentamisen voimakas kasvu herättää tutkijoissa huolta jatkosta. Seuraavassa vaiheessa tutkijat aikovat analysoida, kuinka paljon merikotkapopulaatio kestää tuulivoimaloiden aiheuttamaa lisäkuolleisuutta ennen kuin populaatio alkaa pienentyä.

– Seurannan jatkaminen on tulevaisuudessakin avainasemassa, sillä muutoksia tulee tapahtumaan, ennakoi Laaksonen.

Tutkimuksen suurin yksittäinen rahoittaja oli Koneen säätiö. Sääksisäätiön merikotkatyöryhmän pesätarkastusten kuluja tukee ympäristöministeriö.