SDP:n Paula Werning: Hätätilanteessa jokaisella on oikeus saada apua ajoissa – asuinpaikasta riippumatta

Suomen ensihoitojärjestelmän perustana on kansalaisten nopea ja yhdenvertainen pääsy akuuttiin hoitoon. Tätä kokonaisuutta täydentää merkittävästi pelastustoimen toteuttama ensivastetoiminta, jonka tavoitteena on lyhentää avunsaannin viivettä erityisesti niillä alueilla, joilla ensihoitoyksikön saapuminen voi kestää pidempään. Ensivasteyksiköt ovat usein ensimmäisenä paikalla, ja tämän aikatekijän merkitys voi potilaan kannalta olla ratkaiseva, erityisesti harvaan asutuilla alueilla.

–  Meillä on Suomessa alueita, joissa ambulanssin tavoiteajat ovat pitkiä. Näillä alueilla ensivasteyksiköt ovat ratkaisevassa roolissa. Tällä hetkellä hyvinvointialueet voivat itse määritellä, miten ensivaste toimii – tai ei toimi. Tämä tarkoittaa, että jos asut alueella, jossa ambulanssi joutuu ajamaan pitkän matkan, olet täysin ensivasteyksiköiden varassa. Mutta jos nämä yksiköt eivät saa hälytystä tai toimivaltuuksia, apu jää tulematta. Kyse ei ole vain palvelun sujuvuudesta, vaan hoidon viivästymisestä, jolla voi olla kohtalokkaita seurauksia, korostaa Werning.

Sosiaali- ja terveysministeriön palvelutasoa koskevassa ohjeistuksessa käytössä oleva tavoittamisaikojen määrittelyä koskeva 15 minuutin sääntö tarkoittaa, että ensivasteyksikköä ei hälytetä lainkaan, jos se ei ehdi paikalle vähintään 15 minuuttia ennen ensihoitoyksikköä. Käytäntö johtaa siihen, että nopea apu jää kokonaan saamatta, vaikka ensivaste olisi nopeasti tavoitettavissa.

–  Nykyinen 15 minuutin sääntö on ongelmallinen ja johtaa tilanteisiin, joissa kriittinen nopea apu jää saamatta, vaikka ensivaste olisi periaatteessa nopeasti tavoitettavissa. Tämä on absurdia ja vaarantaa potilasturvallisuutta. Miksi jättää apua antamatta, vaikka se olisi nopeasti saatavilla, kysyy Werning.

Toinen merkittävä epäkohta ensivastetoiminnan järjestämisessä liittyy lääkehoidon käytäntöihin. Hyvinvointialueet voivat rajata ensivasteyksiköiltä pois tiettyjä peruslääkkeitä – kuten asetyylisalisyylihappoa (ASA), nitrovalmistetta tai adrenaliinikynää – joita potilas voisi kriittisessä tilanteessa tarvita ennen ambulanssin saapumista.

– Potilaan hoito ei saa perustua hallinnolliseen rajaan tai alueelliseen tulkintaan. Jos allerginen reaktio iskee tai sydänoireet alkavat, avun pitää olla saatavilla riippumatta siitä, missä kunnassa sairastuu. Tämä on perustuslaillinen yhdenvertaisuuskysymys, Werning painottaa.

Werningin toimenpidealoitteessa vaaditaan seuraavia toimia:

• Sosiaali- ja terveysministeriön on laadittava kansallinen ohje ensivastetoiminnasta, joka liitetään osaksi ensihoitopalvelun palvelutasopäätöksiä. Ohjeen tulee sisältää selkeät linjaukset hälytyskriteereistä, ensivasteyksiköiden roolista, henkilöstön koulutuksesta ja varautumistehtävistä.
• Turvallisen lääkehoidon oppaaseen on sisällytettävä oma kokonaisuus ensivasteyksiköiden lääkehoidosta, joka mahdollistaa yksinkertaisen, koulutetun ja potilasturvallisen lääkehoidon antamisen kentällä, tilanteen vaatiessa.
• Koulutus on yhdenmukaistettava kansallisesti, ja sen tulee olla käytännönläheistä, ajantasaista ja säännöllistä. Erityisesti elvytystaidot, verenvuodon tyrehdyttäminen, hengityksen tukeminen ja tilannearvio on nostettava koulutuksen ytimeen.
• Hyvinvointialueiden toimintaa on ohjattava siten, että potilasturvallisuus ja yhdenvertaisuus toteutuvat kansallisesti, eikä ensivasteyksiköiden käyttö perustu vaihteleviin paikallisiin linjauksiin.

– On aika nähdä ensivasteyksiköt osana kansallista turvallisuutta ja terveydenhuoltoa – ei vain varasuunnitelmana. Tarvitsemme yhtenäiset ja selkeät pelisäännöt koko maahan ja konkreettisia toimia niiden saavuttamiseksi. Emme voi odottaa, että tilanne korjaantuisi itsestään, Werning päättää.