”Tärkeintä on olla ihminen ihmiselle” – Riitta Fagerström eläköityy vuosikymmenien työstään lasten ja perheiden kanssa

Kun sosiaaliohjaaja Riitta Fagerström kesäkuussa jäi eläkkeelle, jäivät häntä kaipaamaan Perhehoitoyksikkö Kanervan työkaverit. Ja suuri joukko sijais- ja tukiperheitä Kanta-Hämeessä.  

Riitta on ollut mukana perustamassa Kanervaa Kanta-Hämeeseen 2010-luvulla. Sittemmin hän on kehittänyt sijais- ja tukiperheiden toimintaa ja kohdannut ihmisiä tavalla, joka ei koskaan ollut vain työtä.

– Ajattelen, että tämä työ vaatii sitä, että olet ihminen ihmiselle. Vaikka joutuisit tekemään vaikeita päätöksiä, on kohdattava ihmiset inhimillisesti. Silloin heidän on helpompi ottaa apua vastaan. Toisaalta se tekee tästä välillä raskaasta työstä merkityksellistä.

Riitan ura sosiaalialalla alkoi jo vuosikymmeniä sitten. Sosionomiksi opiskellut Fagerström työskenteli ennen Kanta-Hämeen vuosiaan muun muassa Helsingin ensikodissa 14 vuotta. Siellä hän kohtasi perheitä aivan erityisessä vaiheessa – lapsen syntymän kynnyksellä tai kriisin keskellä.

– Työ ensi- ja turvakodissa oli arvokasta aikaa. Siellä opin näkemään perheiden moninaisuuden, mikä jäi selkärankaan.  

Riitta työskenteli ennen Kanta-Hämettä maakunnallisessa perhehoidon hankkeessa Keski-Uudellamaalla.

– Mä tulin tänne sijaishuoltoon vuonna 2011, ja sitten alettiin valmistella Kanervaa. Meitä oli silloin perustamisvaiheessa kolme työntekijää. Toiminta alkoi tammikuussa 2012.

Kanta-Häme on onnistunut perhehoidossa  

Koko Kanervassa työskentelyn ajan Riitan punaisena lankana on ollut perusajatus, että lapsi kuuluu perheeseen. Jos lapsen asuminen syntymäperheessään ei jostain syystä ole mahdollista,  on sijaisperhe parempi kuin laitospaikka. Kanta-Häme onkin onnistunut poikkeuksellisen hyvin perhehoidossa: jopa 66 prosenttia lapsista sijoitetaan perheisiin, mikä on merkittävän korkea osuus valtakunnallisessakin vertailussa.

– Se on ihan mieletön luku. Me ollaan pystytty sijoittamaan lähes kaikki lapset perheisiin. Toki joissakin tilanteissa esimerkiksi erityistarpeet tai vaikea teini-ikä edellyttävät laitospaikkaa, kertoo Fagerström.

Perhehoidolla tarkoitetaan käytännössä sijaisperhetoimintaa, jossa lapset ja nuoret saavat kasvaa turvallisessa ja perhekeskeisessä ympäristössä. Se on tarkoitettu lastensuojelutoimien piirissä olevalle lapselle tai nuorelle, joka ei voi asua huoltajansa kanssa eikä tuettuna. Ennen sijaisperhettä lapsi saattaa olla sijoitettuna kriisiperheeseen, jos hänen tilanteensa sitä vaatii. Päätöksen lapsen sijoittamisesta perhehoitoon tekee lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä.  

Tukiperhe on taas perhe, jossa lapsi on hoidossa yhden viikonlopun kuussa ja sovitusti lomien aikana. Tukiperhetoiminta on tarkoitettu tukea tarvitseville lapsille ja heidän perheilleen, joilla on voimassa oleva asiakkuus lapsiperheiden sosiaalityössä tai lastensuojelussa. Tavoitteena on lisätä lapsen perheen voimavaroja ja tarjota lapselle turvallisia aikuissuhteita. Tukiperheelle maksetaan tehtävästä palkkio ja kulukorvaus.

– Perheitä on erilaisia ja tukiperheenä voi toimia myös yksi aikuinen. Toki suurin osa on pariskuntia tai lapsiperheitä. Mutta myös isovanhempien ikäiset voivat hyvin olla tukiperhe, muistuttaa Riitta.

Riitta on tehnyt työtä sijaisperheiden kanssa, mutta viimeiset kolme vuotta hän on toiminut Kanervassa kokopäiväisesti tukiperhetyöntekijänä. Hän on etsinyt ja valmentanut tukiperheitä, ja sen jälkeen etsinyt lapselle sopivan tukiperheen. Se vaatii tietynlaista silmää ja kokemusta.

– Kun etsimme matcheja, emme tapaa lapsia, vaan heidän paperinsa. Mutta tukiperheet olemme tavanneet ja heihin tutustuneet valmennuksen aikana. Tiedämme perheen arvot, tavat ja arjen, minkä kautta voimme arvioida millainen lapsi siihen perheeseen sopii. Kun löydämme oikean perheen oikealle lapselle, voi siitä syntyä jotain tosi hienoa ja kestävää, iloitsee Riitta.  

Tukiperheitä Kanervassa on paljon, mutta heitä myös tarvitaan. Kaikille lapsille ei löydy sopivaa perhettä, ellei valikoima ole riittävän laaja.

– Pitää olla erilaisia perheitä, koska lapsetkin on erilaisia. Ei riitä, että on yksi malli. Täytyy olla perheitä eri elämäntilanteista, eri sijainneista, eri rakenteilla. Siitä se yhteensopivuus syntyy.  

Sydämellä rakennettu yhteisö  

Perhehoitoyksikkö Kanerva vastaa perhehoitajien rekrytoinnista ja valmennuksesta sekä etsii lapsille sopivat perheet, tarpeen mukaan sijais-, tuki- tai kriisiperheeksi. Lisäksi Kanervan ammattilaiset toimivat perhehoitajien tukena sijoituksen aikana. Kriisi-, sijais- ja tukiperheille järjestetään myös koulutusta, virkistystä ja vertaisryhmätoimintaa.  

Riitalle erityisen rakkaita ovat olleet juuri vertaistukiryhmät, joita hän on saanut vuosien varrella rakentaa. Vertaistuki ei ole ollut sivujuonne – vaan osa työn ydintä.

– Mä oon perustanut ryhmiä kaikille: tukiperheille, sijaisvanhemmille, isovanhemmille, kriisiperheille, huostaanotettujen lasten vanhemmille. Ne on paikkoja, joissa voi puhua asioista, joista ei muualla voi. Se on älyttömän tärkeää.  

Yksi merkityksellisimmistä on ollut Voikukka-ryhmä, huostaanotettujen lasten vanhemmille. Ryhmän kautta vanhemmille useimmiten syntyy ymmärrys siitä, miksi ollaan tähän tilanteeseen tultu ja miten siitä mennään eteenpäin.

– Siellä puhutaan paljon myös työntekijöistä, mutta pääsääntöisesti se, että joku on kohdannut vanhemman ihmisenä, muuttaa kaiken.  

Työvuosien aikana Riitta on myös nähnyt muutoksen perheissä ja lasten erityisyyksissä.

– Ei ole enää niin, että haetaan tukiperhettä lettipäiselle tytölle. On enemmän neurokirjoa, erityistarpeita ja haasteita. Mutta se on säilynyt, että kun lapset tulevat tukiperheeseen, he unohtavat murheensa. Ne pelaa lautapelejä, ovat vaan. Perhearjen rauha vaikuttaa valtavasti.  

Riitta on toiminut myös itse tukiperheenä.

– Muistan, että itsekin vähän jännitin yhteistä aikaa ja mietin, mitä pitäisikään puuhata. Mutta sitten tukipoika pyysi, että ollaan vaan ja että hieroisin hänen jalkojaan. Se oli konkreettinen muistutus itsellekin, mikä on tärkeää: yhteinen aika ja läsnäolo.  

Matka kohti uusia vaiheita – mutta ei kauas  

Hyvinvointialueuudistus, järjestelmämuutokset ja resurssipaineet eivät ole sammuttaneet Riitan paloa, mutta antavat sopivan hetken siirtyä sivuun.

– Onhan tämä työ muuttunut ja monimutkaistunut. En ole enää tässä kaikkia uusimpia kommervenkkejä edes opiskellut. Mutta mä oon sanonut, että jos valmennuksissa on hätä, niin kyllä mä tulen. Ihan kokonaan en halua vielä irrottautua.

Riitta aikookin jatkaa lasten ja perheiden parissa tekemällä keikkatyötä. Eläkeaika saattaa viedä myös ulkomaille, koska Riitan poika asuu Hongkongissa.

– Mä oon sanonut, että voin tulla au pairiksi! Siellä on vajaan vuoden ikäinen lapsenlapsi, ja se olisi aikamoinen kokemus.  

Riitan elämäntyö on arvokas: hän on antanut osaamistaan ja sydämensä niille perheille, jotka kaipaavat tukea ja varsinkin niille lapsille, jotka ovat usein hiljaa.