Talouspolitiikan arviointineuvosto: Julkisen velkaantumisen taittaminen edellyttää johdonmukaisempaa politiikkaa

Velkaantumisen jatkumisen taustalla suhdanne, mutta myös politiikkavalinnat

Suomen talouskehitys on ollut kuluvalla hallituskaudella heikkoa. Heikon suhdannetilanteen taustalla on erityisesti asuntorakentamisen jyrkkä supistuminen. Vuonna 2025 talouskasvua hidasti myös kotitalouksien säästämisasteen nousu ja finanssipolitiikan kiristyminen. 

Heikko suhdannetilanne on yksi syy sille, että julkinen velka jatkaa kasvuaan hallituksen sopeutustoimista huolimatta. Esimerkiksi työn tarjonnan lisäämiseen tähtäävien sosiaaliturvaleikkausten ja julkisen sektorin henkilöstövähennysten myönteiset vaikutukset julkiseen talouteen voivat näkyä täysimääräisesti vasta suhdanteen selvästi vahvistuessa. 

Toinen syy velkaantumisen jatkumiselle on, että hallituksen politiikka ei kaikilta osin tue velkaantumisen taittamista. Hallitus keventää sellaisiakin veroja, jotka eivät ole kokonaistuotannon kannalta erityisen haitallisia ja toisaalta jättää eläke-etuudet lähes kokonaan sosiaaliturvaleikkausten ulkopuolelle.

Kaikki veronkevennykset eivät lisää tehokkaasti ansiotyötä tai investointeja

Kevään 2025 puoliväliriihessä hallitus kevensi hieman pieni- ja keskituloisten tuloverotusta, laski selvästi suurituloisimpien ylintä rajaveroastetta ja päätti alentaa yhteisöveroa kahdella prosenttiyksiköllä vuodesta 2027 alkaen. Vaikka hallitus päätti myös eräistä veronkorotuksista, kokonaisuutena päätökset keventävät verotusta selvästi.

Hallitus perustelee veronkevennyksiä työnteon kannustimien vahvistamisella ja talouskasvun edellytysten parantamisella. Erityisesti ylimmän rajaveron alentamista voidaan perustella tällaisella tavoitteella. Myös yhteisöveron alentaminen voi olla kokonaistuotannon kasvattamisen näkökulmasta järkevää. 

Kokonaisuutena tehdyt veropäätökset eivät ole kovin johdonmukaisia, sillä hallitus keventää myös työllisyyden tai investointien kannalta vähemmän haitallisia veroja. Julkisen talouden kannalta olisi ollut perusteltua tehdä myös enemmän veronkiristyksiä, esimerkiksi uudistamalla listaamattomien yritysten osinkoverotusta tai karsimalla verohelpotusten muodossa annettuja yritystukia. 

Eläkeuudistus ei auta velkaantumisen taittamisessa 

Hallitus on antanut alustavan esityksen eläkeuudistuksesta, jonka tavoitteena on vahvistaa julkista taloutta erityisesti kasvattamalla eläkerahastojen tuottoja lisäämällä osakesijoitusten ja muiden korkeamman riskin sijoitusten osuutta. Suuremmat sijoitustuotot voisivat pitkällä aikavälillä mahdollistaa työeläkemaksun alentamisen verrattuna tilanteeseen ilman uudistusta ja antaa tilaa muun verotuksen kiristämiselle ilman, että kokonaisveroaste nousee. 

Lakisääteinen ja osin rahastoiva eläkejärjestelmämme mahdollistaa sijoitustuottoihin liittyvien riskien jakamisen jopa eri sukupolvien välillä, mikä voi perustella aiempaa suuremman riskinoton.  Uudistuksessa ei kuitenkaan sovittu säännöistä, jotka määrittelisivät, miten kasvaneet sijoitusriskit jaetaan työntekijöiden, eläkeläisten ja eri sukupolvien kesken. 

Uudistus leikkaisi eläke-etuuksia ainoastaan tilanteissa, joissa kuluttajahinnat nousevat pidemmän ajan palkkoja nopeammin. Siksi uudistus ei mahdollista työeläkemaksun tai muiden sosiaaliturvamaksujen alentamista lähivuosina eikä myöskään auta kääntämään julkista velkaantumista laskuun EU:n finanssipoliittisten sääntöjen edellyttämässä aikataulussa. 

Sosiaaliturvan johdonmukainen kehittäminen myös edellyttäisi eläke-etuuksien kriittistä tarkastelua muiden etuuksien rinnalla. Esimerkiksi ansiosidonnaisten työttömyysjaksojen eläkekarttuman poistaminen olisi ollut monille työttömille toteutettuja etuusleikkauksia vähemmän haitallinen vaihtoehto.

Hyvinvointialueiden rahanjaon tulisi perustua nykyistä yksinkertaisempaan malliin

Hyvinvointialueiden talous on kääntynyt vuonna 2025 kokonaisuutena lievästi ylijäämäiseksi, mutta alueiden taloudellinen tilanne on eriytynyt merkittävästi. 

Yksi eriytymistä selittävä tekijä on se, että hyvinvointialueiden rahoitukseen vaikuttavien sairastavuustietojen kirjaamiskäytännöt ja kattavuus vaihtelevat alueittain. Tämä heikentää rahoituksen kohdentumista todellisen palvelutarpeen mukaan ja lisää alueiden rahoitukseen liittyvää epävarmuutta. Diagnoositietoihin perustuva rahoitus luo myös taloudellisen kannustimen kirjata tietynlaisia diagnooseja matalalla kynnyksellä ja toisaalta säästää ennaltaehkäisevissä palveluissa.

Näitä ongelmia voitaisiin lieventää luopumalla sairastavuustietojen käytöstä alueiden välisessä rahanjaossa. Vaikka sairastavuustiedot ennustavat yksilötason palvelutarvetta, ne eivät vaikuta olevan kovin hyödyllisiä aluetason palvelutarpeen arvioinnissa. Aluekohtainen palvelutarve voitaisiin laskea yksinkertaisemmin väestörakenteen ja tiettyjen sosioekonomisten tekijöiden perusteella.