Heli Rantala: Mielikuvat vastaan todellisuus – kuinka väärässä onneksi olinkaan

Kirjoitus on julkaistu Kustantamon kuulumisia -blogissa 4.3.2026. 

Alakoulussa sain toistuvasti kuulla olevani ujo ja hiljainen. Kommenttien moittivasta sävystä päättelin, että kyseisistä ominaisuuksista olisi parempi päästä eroon. Tavoitteekseni tuli muuttua. Olla jotakin päinvastaista. Olla villi ja vapaa.

Teini-ikäisenä päähäni iskostui mielikuva, että ”villi ja vapaa” on yhtä kuin festareilla remuava rokkari tai ympäri maailmaa reissaava hippi. Niinpä lähdin festareille pogoamaan ja rinkka selässä reilaamaan karistaakseni viimeisetkin ”hissukan” rippeet yltäni. Ja eipä siinä, tuollaiset kokemukset kuuluvat nuoruuteen. Näin jälkeenpäin olen kuitenkin ymmärtänyt, että minulle, jonka sisin pogoaa, moshaa ja humaltuu jo kevätjäiden helinästä, tuulen huminasta ja mustarastaan laulusta, tuon tason aistiärsykkeiden kuormittamat reissut ovat olleet todella stressaavia.

Jos mielikuvat ovat vaikuttaneet persoonani muodostumiseen, ovat ne ohjanneet myös ammatinvalintaani. Lukion jälkeen minulla oli kaksi haavetta: halusin joko näyttelijäksi tai kirjailijaksi. Silloin kuvittelin, että kirjailijan työ tulisi olemaan pimeässä kammiossa yksin kököttämistä, toisin sanoen tylsää, joten päätin lähteä tavoittelemaan rempseämpää ammattia teatterialalta. Joitakin vuosia alaa opiskeltuani huomasin kuitenkin, ettei jatkuva esillä oleminen pidemmän päälle sopinut luonteelleni. Itsetuntemuksen lisääntyessä vaihdoin kaistaa.

Paradoksaalisesti yksinäisenä pidetty kirjailijan työ on tehnyt minusta sosiaalisemman kuin mihin perusvireeltään introvertti luonteeni tavallisesti taipuisi. Tarinoita varten olen tutustunut ihmisiin ja asioihin, joihin en muuten tutustuisi. Tähän mennessä taustatyö on vienyt minut muun muassa hevosen selkään, BC Nokian pyörätuolikoripallojoukkueen treeneihin, Nokian kirkon urkujen sisään sekä maalaamaan graffiteja – luvan kanssa. Tänä keväänä julkaistua Summer of sock’n’roll -nuortenromaania varten matkustin elämäni ensimmäistä kertaa moottoripyörän tarakalla. Kokemukseni suodattui kirjaan 16-vuotiaan päähenkilön ajatuksiksi:

”Vieno kesätuuli muuttuu prätkän selässä ronskiksi painikaveriksi. Puhuri painaa rintakehän kuopalle ja möyhentää käsivarret. Vauhti saa maisemat vilistämään silmissä.Pyörän selässä on aikaa ajatella.Paljon muuta takapenkillä ei voikaan tehdä,
joten pysähdyn pohtimaan elämääni sadan kilometrin tuntivauhdissa.Isn´t it ironic, dont´t you think? kyselisi Alanis Morissette, yksi äidin lempiartisteista.”

Loin seikkailunjanoisesta ja sanavalmiista Hillasta persoonan, jollainen haaveilin itse samanikäisenä olevani. Hilla sen sijaan ihannoi Tukholmassa wanna-be-rokkarin elämää viettävää äitiään ja haaveilee kipeästi tämän huomiosta. Toista ihmistä ei kuitenkaan voi muuttaa, ja kasvu kohti tervettä äitisuhdetta ja oman identiteetin vahvistumista alkaa vasta, kun Hilla hyväksyy asiat sellaisina kuin ne ovat.

Kyky kuvitella on valtava siunaus ja kirjailijan työn perusta, mutta mielikuvat voivat myös johtaa harhaan. Siksi niiden kesyttäminen kokemuksilla ja faktoilla on tärkeää niin oikeassa elämässä kuin tarinoissakin. Omat mielikuvani niin kirjailijan työstä kuin siitäkin, mitä tarkoittaa olla villi ja vapaa, ovat vuosien varrella muuttuneet radikaalisti. Nyt, keski-ikäisenä lasten- ja nuortenkirjailijana, rämpiessäni umpimetsissä marjastamassa hämähäkinseittiin, mustikanmehuun ja pihkaan sonnustautuneena, huomaan saavuttaneeni tavoitteeni. En tarvitse aidoilla rajattua festarialuetta riehuakseni sydämeni kyllyydestä. Heittäydyn alkukantaiseen tanssiin kotini olohuoneessa tai kesken juoksulenkin, jos kuulokkeista pärähtää jokin mukaansatempaava biisi.

Villinä ja vapaana olen uskollinen sille, mihin kulloinenkin hetki kutsuu. Minun ei tarvitse olla ”joko tai”, saan olla ”sekä että”: rauhallinen ja riehakas, syvällinen ja kevyt, iloisesti pyörivä melankolikko. Nykyään pystyn jo hyväksymään sen, että katselen ikkunasta mieluummin takapihalla akrobatiataitojaan esiteleviä oravia kuin silmissä viliseviä maisemia halki Euroopan. En ole erityisen seikkailunjanoinen. Olen se, jonka sydän pakahtuu lumihiutaleiden leijailusta aurinkoisena pakkaspäivänä. Se, joka rummuttaa autonrattia ja laulaa radiosta raikuvan rokkibiisin tahdissa matkalla hiljaisuuden retriittiin.

Ominaisuudet, joista sain lapsena kuulla moitteita, ovat kääntyneet kirjailijan työssä vahvuuksiksi: kyvyksi tarkkailla ja havainnoida asioita ja suodattaa ne villisti laukkaavan mielikuvituksen läpi tarinoiksi. Intohimo tehdä tarinoista mahdollisimman hyviä ajaa minua sohvannurkasta kohti uusia seikkailuja ja kohtaamisia: taustatyö on tämän ammatin suola, joka tuo makua paitsi tekeillä olevaan tekstiin myös kirjailijan omaan elämään.

Heli Rantala

Kirjoittaja on nokialainen lasten- ja nuortenkirjailija, käsikirjoittaja ja kolumnisti.