BLOGI: Potilasvahinkojen kaksi profiilia – havaintoja terveydenhuollon arjesta

Potilasvakuutuskeskuksen jokakeväinen vuosiraportti on viime vuosina ollut jopa tylsää luettavaa: tilanne on vakaa, ilmoitusmäärät seuraavat hoitokontakteja, eikä suuria yllätyksiä ole ollut. Tänä vuonna raportti sisälsi useammankin yllätyksen.

Kun raportin lukuja tarkastelee lähemmin ja porautuu toimenpidetasolle, alkaa löytyä kiinnostavia huomioita. Lääkärin silmin tämä tieto on arvokasta – ei siksi, että se osoittaa virheitä, vaan siksi, että se auttaa tunnistamaan, missä terveydenhuollon arjen haasteet kasaantuvat.

Vuonna 2020 koronapandemia laski vahinkoilmoitusten määrän poikkeuksellisen alas (n. 8 500 ilmoitusta). Sen jälkeen trendi on ollut hitaasti nouseva, ja vuonna 2024 ilmoituksia tehtiin 9 700 eli suunnilleen saman verran kuin ennätysvuonna 2019 ennen koronaa. Yllättäen vuonna 2025 määrä hyppäsi 10 800:aan, eli ilmoituksia tehtiin yli tuhat enemmän kuin koskaan aiemmin.

PVK:n johtaja Minna Plit-Turunen nostaa tuoreessa blogissaan  todennäköisimmäksi selitykseksi hoitojonojen purun: useat hyvinvointialueet ovat lisänneet palvelutuotantoaan, mikä heijastuu suoraan ilmoitusmäärään. Lääketieteellisesti mekanismi on looginen – enemmän toimenpiteitä tarkoittaa enemmän potentiaalisia vahinkotilanteita, vaikka yksittäisten toimenpiteiden turvallisuustaso pysyisi muuttumattomana. Kasvun lopullinen syy jää kuitenkin vielä avoimeksi, ja kuluva vuosi näyttää, oliko kyse kertaluonteisesta hyppäyksestä vai uuden trendin alusta.

Viime vuoden luvuissa huomionarvoista on se, että ilmoitusmäärän jyrkästä kasvusta huolimatta korvattaviksi arvioitujen tapausten osuus pysyi samana kuin aiempina vuosina (noin 24 %). Tämä viittaa siihen, että toimenpiteiden määrän kasvu ei ole ainakaan toistaiseksi johtanut hoidon laadun heikkenemiseen. Suomalainen terveydenhuolto näyttää selvinneen viime vuosien paineista ilman, että vahinkoherkkyys olisi olennaisesti kasvanut.

Kaksi erilaista vahinkoprofiilia: leikkaussali ja päivystys

Toimenpide- ja perussairausdata yhdessä paljastavat jotain, mikä ei näy pelkistä kokonaisluvuista: korvattavat potilasvahingot jakautuvat kahteen lääketieteellisesti hyvin erilaiseen profiiliin.

Tuki- ja liikuntaelimistön ei-kiireellisessä ortopediassa (elektiivinen ortopedia) vahingot ovat selvästi leikkauspainotteisia. Polven nivelrikon kohdalla 195 vahinkoa kolmen vuoden tarkastelujaksolla liittyi leikkaukseen ja vain 14 kliiniseen tutkimukseen. Sama kuvio toistuu lonkan nivelrikossa (170 vs. 14) ja kaihikirurgiassa (74 vs. 4). Nämä ovat suuren volyymin sairauksia, joiden hoidossa leikkaukseen liittyvät vahingot dominoivat.

Akuuteissa murtumissa kuva on erilainen. Kyynärvarren murtumissa kliiniseen tutkimukseen ja hoitopäätöksiin liittyviä vahinkoja oli 89 ja leikkaukseen liittyviä 72. Ranteen ja käden murtumissa ero on vielä selvempi: 92 vs. 34. Nilkan ja jalkaterän murtumissa suhde on 44 vs. 12. Näissä vammatyypeissä enemmistö korvattavista vahingoista ei siis synny leikkaussalissa vaan sitä ennen, mm. murtuman tunnistamisessa, paikalleen asettamisessa, kipsauksessa, seurannassa tai jatkohoitoon ohjauksessa. Polven ja säären murtumissa sekä reisimurtumissa vahingot jakautuvat varsin tasaisesti leikkaukseen liittyvien ja kliiniseen tutkimiseen liittyvien vahinkojen välillä.

Viime vuosina on ollut hienoista nousua kyynärvarren ja ranteen tai käden murtumien osuudessa korvattavista vahingoista. Taustalla on mahdollisesti päivystysten kuormitus, henkilöstötilanne ja hoidon jatkuvuuden haasteet. Nämä ovat tekijöitä, jotka ovat tunnistettavissa myös muusta terveydenhuollon kehityksestä.

Sisätautisissa diagnoosiryhmissä vahingot syntyvät tyypillisesti silloin, kun potilasta ei tutkita riittävästi, jatkohoitolähete viivästyy tai hoidon kiireellisyyttä aliarvioidaan. Aivoinfarktin kohdalla tämä tarkoittaa viiveitä liuotushoitoon johtavassa hoitoketjussa, jossa jokainen tunti on kriittinen. Valtimoahtautumat, silmänpainetauti ja rintasyöpä piirtävät samaa kuvaa, jossa vahingot kytkeytyvät sairauden tunnistamisen ja jatkohoidon ohjauksen puutteisiin. Nämä ovat usein perusterveydenhuollon ja päivystyksen haasteita, ja asettavat erityisiä vaatimuksia kiireisen vastaanoton diagnostiselle laadulle ja matalalle konsultaatiokynnykselle.

Keinoja vahinkojen vähentämiseksi

Vahinkoprofiilin tunnistaminen on oppimisen edellytys. Elektiivisessä kirurgiassa vahingot ovat pitkälti teknisiä, ja niiden ehkäisy kytkeytyy leikkaustekniikkaan ja muuhun leikkaukseen liittyvään hoitoon. Käytännön keinoja ovat muun muassa huolellinen leikkausaiheen arviointi, tarkistuslistat, riittävä perehdytys ja komplikaatioiden systemaattinen läpikäynti moniammatillisesti. Diagnostiikkaan ja akuuttihoitoon liittyvät vahingot puolestaan ovat luonteeltaan erilaisia: ne syntyvät useammin prosessin ja päätöksenteon tasoilla, kiireisessä ympäristössä, usein myös ilman kokeneen seniorin tukea. Yksiköissä onkin syytä kiinnittää huomiota riittävän tuen tarjoamiseen etulinjan päivystäjille.

Ylivoimaisesti suurin osa korvattavista vahingoista korvattiin hoitovahinkoina (94 % vuonna 2025). Korvausperusteena tällöin on, että kokenut terveydenhuollon ammattihenkilö olisi tilanteessa menetellyt toisin ja siten välttänyt vahingon.

Tässä kriteerissä on lääketieteellisesti kaunis ajatus: mittapuuna ei ole täydellisyys eikä jälkiviisaus, vaan kokeneen kollegan ammattitaito samassa tilanteessa, samoilla tiedoilla. Se tunnustaa, että terveydenhuolto on epävarmuuden hallintaa. Samalla se asettaa hoidolle ammatillisen standardin, jonka varaan potilaan turvallisuus rakentuu. Kun tätä standardia ei ole syystä tai toisesta saavutettu, se on oppimisen paikka sekä yksilölle että koko organisaatiolle.

Lasse Rämö
Kirjoittaja on Potilasvakuutuskeskuksen ylilääkäri