MEP Pekka Toveri: Euroopan tulisi muistaa Merkelin virheet

Tiistaina 19.5. Euroopan parlamentin täysistunnossa järjestettiin ensimmäistä kertaa juhlatilaisuus Euroopan ansioritarikunnan kunniamerkin saaneille. Kunnianosoitus myönnetään henkilöille, jotka ovat merkittävästi edistäneet Euroopan yhdentymistä tai puolustaneet EU:n perusarvoja. Kunniamerkin saaneiden joukossa olivat oikeutetusti muun muassa presidentti Sauli Niinistö sekä Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi. Valitettavasti yksi palkinnoista meni kuitenkin väärään osoitteeseen.  

Saksan entisen liittokansleri Angela Merkelin nimittäminen herättää kysymyksiä, sillä hänen Venäjä-linjaansa voi jälkikäteen pitää vakavana strategisena virhearviona, joka syvensi Euroopan riippuvuutta Venäjästä etenkin energiasektorilla, sekä lisäsi haavoittuvuuksia tilanteessa, missä Euroopan turvallisuusympäristö oli silmin nähden kehittymässä epävakaampaan suuntaan. Samalla Merkel on keskeinen osasyyllinen siihen, että Saksan puolustuskyky ja asevoimien valmius pääsivät rapautumaan vuosien ajan. 

Merkelin Venäjä-politiikka, ja valitettavasti myös monien muiden länsimaisten poliitikkojen, rakentui ajatukselle taloudellisen keskinäisriippuvuuden pitkäjänteisestä kehittämisestä, jonka tavoitteena oli sekä muuttaa Venäjää valtiona että hillitä konflikteja. Teoreettisella tasolla lähestymistapa vaikutti riittävän vakuuttavalta, jotta siihen uskottiin vielä silloinkin, kun kaikki strategian epäonnistumisen merkit olivat jo näkyvissä. Merkelin kaltaiset poliitikot aliarvioivat tai pahimmillaan sivuuttivat kokonaan Venäjän poliittisen historian ja strategisen kulttuurin. Venäjä nähtiin virheellisesti rationaalisena toimijana, ja joiltakin päätöksentekijöiltä puuttui lähes kokonaan realistinen käsitys diktatuurin toimintalogiikasta. 

Samalla syyllistyttiin toistuvasti vahvistusharhaan. Kylmän sodan jälkeisessä euforiassa keskinäisriippuvuuden vakauttaviin vaikutuksiin uskottiin viimeiseen asti, vaikka turvallisuusviranomaisten antama tilannekuva antoi kaikkea muuta kuin optimistisen näkymän Venäjän kehityksestä. Kerta toisensa jälkeen haluttiin uskoa, että sama mekanismi, joka oli toiminut muiden suurten Euroopan maiden kanssa, toimisi myös Venäjän kohdalla. 

Saksan Venäjä-politiikka Merkelin aikana vaikutti erittäin keskeisesti siihen, että Kreml alkoi nähdä Euroopan strategisesti hajanaisena ja poliittisesti riskejä välttelevänä toimijana. Erityisesti vuoden 2008 Georgian sodan ja vuoden 2014 Krimin valtauksen jälkeen lännen vastatoimet jäivät Venäjän näkökulmasta hallittaviksi, mikä vahvisti Putinin käsitystä siitä, että Euroopan suurimmat valtiot pyrkisivät jatkossakin välttämään vakavaa vastakkainasettelua lähes hinnalla millä hyvänsä. Saksalla oli tässä erityinen merkitys, koska Berliini nähtiin EU:n tosiasiallisena johtovaltiona. Kun juuri Saksa korosti pitkään pidättyväisyyttä ja neuvotteluratkaisuja tilanteessa, jossa Venäjä eteni yhä avoimemmin imperialistiseen suuntaan, syntyi vaikutelma lännestä, jonka poliittinen johto ei uskonut tai halunnut uskoa sotilaallisen voiman paluuseen Euroopan politiikan keskiöön. 

Suomen ja Baltian maiden varoituksia ei Berliinissä otettu riittävän vakavasti, vaikka näillä mailla oli historiallisen kokemuksensa vuoksi realistisempi käsitys Venäjän vallankäytöstä. Merkelin Venäjä-politiikkaa tehtiin Itä-Euroopan kumppanien ja liittolaisten ohitse, heidän turvallisuushuoliaan kuuntelematta ja heistä välittämättä. Ukrainan Nato-jäsenyyden vastustaminen 2008 oli sekin selkeä ja väärä signaali Venäjälle. Saksassa aliarvioitiin se, kuinka johdonmukaisesti Putin oli jo vuosien ajan viestinyt tavoitteestaan palauttaa Venäjän vaikutusvalta entisen Neuvostoliiton alueelle. Suomen ja Baltian johtajien varoituksia oli myös poliittisesti helpompi sivuuttaa, sillä niiden vakavasti ottaminen olisi merkinnyt jyrkkää irtiottoa Saksan aiemmasta Venäjä-politiikasta. 

Nord Stream 2-hanke on hyvä esimerkki konkreettisesta virheestä Merkelin Venäjä-politiikassa. Hankkeella ei pelkästään lisätty Euroopan energiariippuvuutta Venäjästä, vaan samalla luotiin erinomainen väylä hybridivaikuttamiselle. Vedenalainen infra on ideaali kohde iskeä, sillä sitä on vaikea suojata ja hyökkääjän selvittäminen on usein lähes mahdotonta. Hankkeen riskit olivat nähtävissä jo vuosia etukäteen, mutta taloudelliset intressit painoivat vaakakupissa turvallisuuspoliittisia uhkakuvia enemmän.  

Kirsikkana kakun päälle Merkel on myös epäsuorasti syyllistänyt Puolaa ja Baltian maita Ukrainan sodan syttymisestä. Hän kertoo ehdottaneensa vuonna 2021 EU-Venäjä-huippukokousta, mutta sen kaaduttua Puolan ja Baltian maiden vastustukseen, pian tämän jälkeen alkoi hänen mukaansa ”Putinin aggressio”. 

Merkelin narratiivista tulee mieleen Kremlinkin paljon toistama propaganda siitä, kuinka sota Ukrainassa johtuisi NATO:n itälaajentumisesta. Molemmat ovat täysin harhaisia käsityksiä ja uhriutumista tilanteessa, jossa tulisi katsoa peiliin. Jos autoritääristä diktaattoria vastaan ei ole riittävää vastavoimaa, niin diplomatialla on siinä yhtälössä hyvin vähän annettavaa. Putinin aggressio johtuu nimenomaan harhaluulosta diplomatian kaikkivoipaisuudesta, ei pitämättä jääneestä huippukokouksesta, jossa olisi päästy kuuntelemaan vielä kerran Putinin valheita. Diktaattori menee juuri tasan niin pitkälle kuin sen annetaan mennä. 

Merkelin olisi korkea aika myöntää tehneensä virheitä suhteessa Venäjään. Useilla poliitikoilla on ollut selkärankaa reflektoida tässä suhteessa omia epäonnistumisiaan. Samalla Merkel voisi olla viitoittamassa uutta suuntaa Saksalle, sillä Berliinillä olisi paljon annettavaa koko Euroopan turvallisuudelle. Euroopan tulee jatkossa olla valmis itse hoitamaan oma puolustuksensa USA:n keskittyessä yhä enemmän muuhun maailmaan. Saksalle kuuluu tässä niin suuren taloutensa, väkilukunsa, maantieteensä kuin teollisen suorituskykynsäkin puolesta merkittävä vastuu, mutta samalla Saksalla on erinomainen tilaisuus näyttää johtajuutta yhteisen turvallisuuden huolehtimisesta. 

Eurooppa on viime aikoina näyttänyt, että se on oppinut monessa suhteessa enemmän kuin vuosikymmeniin. Lähes kaikki eurooppalaiset johtajat ovat sanoneet ääneen tukensa Ukrainalle, eikä Venäjän suhteen hyväuskoisiin johtajiin tai muuhun lyhytnäköiseen politiikkaan saa olla enää koskaan paluuta.