Tela-blogi: Pieni SUURI eläkeuudistus tuli valmiiksi

Lopputulos vakauttaa työeläkemaksun pitkälle tulevaisuuteen

Alusta asti oli selvää, että eläkeuudistuksen valmistelun tärkein tavoite oli julkisen talouden vahvistaminen. Koska eläkejärjestelmä työeläkemaksuineen, työeläkevaroineen ja hajautettuine hallintoineen on varsin erillinen osa julkista taloutta, on syytä todeta, että julkistalouden vahvistuminen on käytännössä eläkejärjestelmän taloudellisen kestävyyden vahvistamista. Sitä uudistus toi runsain mitoin. 

Yksityisten alojen työeläkevakuuttajien sijoitustoiminnan uudistaminen ja vanhuuseläkerahastoinnin vahvistaminen sekä poikkeuksellisissa tilanteissa eläke-etuuksien indeksikorotuksia rajoittava indeksirajoitin vahvistavat julkista taloutta 0,8 prosenttia eli noin 2 miljardia euroa pitkällä aikavälillä. Kun tavoite oli 0,4 prosenttia eli miljardi euroa, lopputulos oli kaksinkertaisesti sen, mitä alkujaan tavoiteltiin.

Valitut keinot ovat pidemmällä aikavälillä vaikuttavia, koska ongelmatkin olivat pidemmällä ajalla eteen tulevia. Alhaisen syntyvyyden vaikutukset eläkejärjestelmälle alkoivat näkyä 2040-luvulta eteenpäin paineena nostaa työeläkemaksutasoa. Uudistuksen myötä pidemmän aikavälin maksunkorotuspaineet poistuivat käytännössä vuoteen 2090 ulottuvalla pidemmällä tarkastelujaksolla. Edelleen tarkennettua tilannekuvaa saamme, kun Eläketurvakeskus julkaisee eläkeuudistuksen vaikutukset huomioivan pidemmän aikavälin PTS-laskelmat juhannuksen alla.

Riittämätön uudistus – vai osa eläkejärjestelmän vastuullisen hoitamisen jatkumoa?

Vuoden 2026 eläkeuudistus ehdittiin jo julkisuudessa haukkua riittämättömäksi. Syitä tähän on monia: joidenkin mielestä eläke-etuuksia olisi pitänyt leikata tavoitteen saavuttamiseksi, toisten mielestä uudistus ei täyttänyt toimeksiantoa, koska pääministeri Orpon hallitusohjelmassa mainittu sääntöpohjainen vakautusjärjestelmä jäi puuttumaan. Lisäksi työmarkkinajärjestöjen tapaa neuvotella salassa kritisoitiin. Kriittistä palautetta on aina hyvä pysähtyä arvioimaan. 

Eläke-etuuksien leikkaaminen ei kuulunut keinovalikoimaan luultavasti sen vuoksi, että tavoitteeseen päästiin työeläkevarojen sijoitusriskiä ja rahastointia lisäämällä. Etuusleikkaukset ovat tunnetusti vaikeita toteuttaa ja erityisen hankalia ne ovat eläkejärjestelmässä, jossa työeläke-etuudet ovat perustuslain omaisuuden suojan piirissä. 

Etuusleikkauksilla on vaikutuksia eläkejärjestelmään liitettyyn luottamukseen. Toiset katsovat, että leikkaamalla nykyisten eläkkeensaajien etuuksia, voidaan paremmin turvata tulevien eläkkeensaajien eläke-etuudet. Paradoksaalisesti nykyisiltä eläkeläisiltä leikkaaminen rajoittuu perustuslain suojan takia indeksin määräaikaiseen jäädytykseen tai eläkeläisille kohdistettuihin veronkorotuksiin. Sen vuoksi julkisuudessa on käyty tänä keväänä keskustelua tarpeesta ”kajota” eläkkeisiin. Itse asiassa se mitä on ehdotettu, kuten palkattomien jaksojen karttumien poistaminen, on tulevien eläkkeensaajien eläkeoikeuksista tinkimistä. 

Sääntöpohjaista vakautusjärjestelmää toivottiin kovasti eläkeuudistukseen mukaan. Indeksirajoitin on tällainen etukäteen sovittu automaattinen vakauttaja, mutta se jää todennäköisesti kuriositeetiksi, mikäli Suomen talouden kehitys jatkuu samankaltaisena kuin se tähän asti on jatkunut. Mennyt ei tietenkään ole tae tulevasta. Luultavasti sääntöpohjaisella vakautusjärjestelmällä haettiin kokonaisvaltaisempaa säännöstöä siitä, miten eläkemaksutason asettaminen reagoi talouden ja väestön huoltosuhteen kehitykseen. Se ettei tällaista sääntöpohjaista vakautusjärjestelmää tullut, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tällaista vakauttamista ollenkaan tehtäisi. 

Käytännössä työmarkkinajärjestöt ovat neuvotelleet eläkeuudistuksista 2000-luvulla noin kerran vuosikymmenessä. Eläkeuudistusten ja työeläkevarojen vastuullisen hoitamisen seurauksena työeläkemaksutaso on tänään huomattavasti alhaisempi kuin se olisi, mikäli uudistuksia ei olisi tehty tai työeläkevaroja rahastoitu. Aikaisempien uudistusten myötä Suomessa on käytössä kaksi automaattista vakauttajaa, elinaikakerroin sekä elinajanodotteeseen sidottu vanhuuseläkeikä. 

Voidaankin sanoa, että Suomessa on käytössä puoliautomaattinen ei-sääntöpohjainen vakautusjärjestelmä, jossa valtiovalta ja työmarkkinajärjestöt säännöllisesti arvioivat työeläkejärjestelmän tilaa. Tämän Suomen mallin etuna on se, että esimerkiksi vuoden 2008 finanssikriisin tai 2020 koronakriisin yhteydessä kolmikantaisesti sovittiin poikkeamista, joiden avulla työeläkevarojen sijoittamisen vakavaraisuussäännöstöä tai työeläkemaksun tasoa voitiin tilapäisesti muuttaa. Keskustelu automaattisen, puoliautomaattisen ja täysin käsipelillä ohjatun järjestelmän paremmuudesta jatkunee.

Eläkejärjestelmä ja muu julkinen talous toisistaan riippuvaisia

Vuoden 2026 eläkeuudistuksen valmistelu tapahtui työmarkkinajärjestöjen toimesta suhteellisen pitkälti poissa julkisuudesta. Tältä osin tulevaisuudessa on hyvä pohtia, voitaisiinko enemmän tai vähemmän kaikkia koskettavan työeläkejärjestelmän uudistamistarpeista käydä avoimempaa yhteiskunnallista keskustelua ennen uudistusta ja uudistuksen aikana. 

Tämän vuoksi ajattelen, että tänä keväänä nähty ja koettu julkinen keskustelu eläkkeistä ja eläkejärjestelmästä on pitkässä juoksussa hyväksi. Keskustelun avaukset ovat olleet paikoin kovin pistemäisiä, mutta se ei ole pelkästään eläkekeskustelun piirre, vaan enemminkin ajankuva.

Suurin paine käydä eläkekeskustelua on kuitenkin endogeeninen eläkejärjestelmään nähden. Valtion ja paikallishallinnon seuraavan vaalikauden sopeutustarve on mittava, 8–11 miljardia euroa. Eläkejärjestelmä oli kansantalouden tilinpidossa ylijäämäinen ennen eläkeuudistusta ja tulee sitä olemaan uudistuksen jälkeenkin. Työeläkemaksutaso vakiintuu pitkälle tulevaisuuteen, mikä kertoo siitä, että järjestelmä on taloudellisesti kestävällä pohjalla. Ei ole siis eläkejärjestelmästä itsestään johtuvaa syytä tarkastella eläkejärjestelmää osana valtion ja paikallishallinnon sopeutusta. Samalla on ymmärrettävä, ettei eläkejärjestelmä voi pidemmän päälle hyvin, jos muu Suomen julkinen talous on huonossa kunnossa.

Suomalainen työeläkejärjestelmä on osittain rahastoitu. Vaikka varat ovat merkittävät, yli 280 miljardia euroa, katetaan nykyisiltä palkansaajilta ja heidän työnantajiltaan perittävillä työeläkemaksuilla 80 prosenttia niistä varoista, joista eläkkeet maksetaan. Tämän eläkeuudistuksen myötä sijoitustoiminnan sääntelyyn liitettävien uudistusten tie on ainakin joksikin aikaa kuljettu loppuun. Siksi olikin ilahduttavaa, että sosiaali- ja terveysvaliokunnan eläkeuudistusta koskevassa mietinnössä todettiin: Valiokunta korostaa, että eläkejärjestelmän kestävyyden parantaminen edellyttää järjestelmän sisäisten muutosten lisäksi myös panostuksia työllisyyden parantamiseen, työurien pidentämiseen, työhyvinvointiin, työssäjaksamiseen ja osaamisen kehittämiseen.

Taloudellisesti kestävä eläkejärjestelmä on Suomen vahvuus. Eläkejärjestelmää on todennäköisesti vaikea pitää tarkastelun ulkopuolella, kun poliittiset päättäjät valmistautuvat seuraavan vaalikauden mittaviin sopeutustoimiin. Yhtä vaikeaa on kuitenkin ajatella, että suossa tarpova Suomi nousisi ylös sillä, että se tukea ottaen tulisi painaneeksi eläkejärjestelmän veden alle.