Telan artikkeli: Lainsäädäntö rajaa työeläke-etuuteen kohdistuvan vakauttajan vaihtoehtoja

Tänään julkaistu Kansantaloudellisessa aikakauskirjan (KAK) artikkeli nostaa esiin näkökulman, joka on jäänyt vähälle huomiolle. Automaattiset vakauttajat nousivat työeläkkeitä koskevaan keskusteluun vuoden 2026 eläkeuudistuksen neuvotteluita edeltävänä aikana, mutta vakauttajan lainsäädännöllisistä reunaehdoista ei julkisuudessa ole keskusteltu.

Lainsäädäntö määrittää pelisäännöt

Telan pääekonomisti Mikko Mäkinen ja lakiasiainpäällikkö Tiina Satti haluavat artikkelillaan tarkentaa keskustelua automaattisista vakauttajista. Sitä on vaikeuttanut se, että vakauttajien toteutustavoissa vaihtoehtoja on useita sen mukaan, mihin tekijöihin vakauttajan mekanismi kytkettäisiin.

Mäkinen ja Satti muistuttavat, että automaattisia vakauttajia ei voida suunnitella pelkästään työeläkejärjestelmän talouden lähtökohdista, vaan lainsäädäntö asettaa niiden toteutukselle reunaehdot:

– On jäänyt vähälle huomiolle, että automaattista vakauttajaa ei Suomessa voi muotoilla vapaasti. Millaiset ratkaisut ovat ylipäätään juridisesti mahdollisia? Keskeinen kysymys on, miten vakauttaja täyttää lainsäädännön täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimukset, jotta siitä voidaan säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä ja sen vaikutuksia voidaan ennakoida, kuvaa Satti.

Artikkelin jälkimmäinen osa pureutuu erityisesti siihen, millaisia reunaehtoja Suomen perustuslaki ja perustuslakivaliokunnan käytäntö asettavat työeläke-etuuksien muuttamiselle. Keskeinen lähtökohta on, että ansaitut eläkkeet kuuluvat omaisuudensuojan piiriin, mikä rajoittaa sitä, miten niitä voidaan muuttaa.

– Vakauttajasta säädettäessä on varmistettava, että sen toiminta on yksiselitteistä ja vaikutukset ennakoitavia. Muuten sääntely ei täytä perusoikeuksien rajoittamiselle asetettuja vaatimuksia, sanoo Satti.

Tämä rajaa pois erityisesti sellaisia malleja, jotka perustuvat ennusteisiin tulevasta kehityksestä.

– Selkeimmin lainsäädännön vaatimukset täyttyvät ratkaisuissa, jotka perustuvat toteutuneisiin havaintoihin. Ennusteisiin perustuvat mekanismit ovat juridisesti ongelmallisempia, Mäkinen arvioi.

– Jos vakauttaja perustuisi ennusteisiin, sitä voi olla vaikea säätää riittävän täsmällisesti ja tarkkarajaisesti. Tällöin ei välttämättä pystytä edes arvioimaan, miten vakauttaja tulevaisuudessa vaikuttaisi eläkkeisiin, Satti kuvaa.

Vuoden 2026 eläkeuudistukseen sisältyvä indeksirajoitin on esimerkki vakauttajasta, joka täyttää lainsäädännölliset vaatimukset, koska se perustuu toteutuneeseen kehitykseen. Uudistuksen osalta keskustelua on käyty siitä, täyttääkö se odotukset sääntöpohjaisesta vakauttajasta, joka asetettiin uudistuksen yhdeksi tavoitteeksi.

Tarvitaan keskustelua työeläkejärjestelmän tavoitteista ja sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta

Automaattista vakauttajaa koskevilla avauksilla ja ratkaisuilla on laajempia vaikutuksia työeläkejärjestelmän hyväksyttävyyteen ja oikeudenmukaisuuteen.

– Lainsäädäntö ei yksin ratkaise vakauttajien mielekkyyttä. Vaikka tietynlainen vakauttaja olisi juridisesti mahdollinen, siihen voi liittyä merkittäviä taloudellisia, poliittisia, sosiaalisia ja oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Vakauttajat ovat monissa maissa merkinneet siirtymistä kohti maksuperusteista mallia, jossa yksilö kantaa riskiä enemmän. Suomalainen työeläke lähtee päinvastaisesta periaatteesta. Vakauttajakeskustelu kytkeytyykin lopulta siihen, millaiseksi työeläkejärjestelmää halutaan kehittää ja kuka kantaa siihen liittyvät riskit, Mäkinen tiivistää.

– Tämä on myös tärkeä kysymys sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta. Epävakautta aiheuttavilla mekanismeilla voidaan heikentää myös nuorten luottamusta työeläketurvaan, sanoo Satti.