Lääketieteen vallankumous: Napoleonin koodi kertoo neuroepätyypillisestä apteekkarista keskellä tietämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta

Napoleonin koodi on mukaansatempaava historiallinen romaani tieteestä ja neuroepätyypillisen apteekkari Artemiin selviytymisestä maailmassa, jossa suoraan sanominen on synti ja laki toimii naisia vastaan.

Haastattelimme kirjan tapahtumapaikalla, Ranskan Villecomtalissa, asuvaa Milja Kaunistoa.

1.    Kirjoitat romaanissasi Napoleonin koodi, että kuvaamasi aikakausi oli lääketieteen vallankumous. Mitä tarkoitat sillä?

Lääketiede kehittyi hitaasti ennen Ranskan vallankumousta. Lääkäreillä ei ollut juuri parempaa tietoa sairauksista kuin kylän yrttikaupustelijoilla ja kätilöeukoilla. 

Yrttimummojen katsottiin auttavan tavallisia ihmisiä enemmän; he tunsivat kasvien parantavat molekyylit kauan ennen lääketehtaiden aikakautta – ja ainakaan heidän käsittelyynsä ei kuollut. Mikrobeista ei tiedetty juuri mitään ja tartuntataudit saivat mellastaa, koska mikroskooppi oli verrattaen harvinainen, eivätkä siihen katsojat useinkaan tienneet mitä näkivät.

Sitten 1800-luvun taitteessa, isorokon ollessa pahimmillaan (se tappoi ihmisiä samaan tahtiin kuin musta surma, eli noin kolmanneksen Euroopan väestöstä), keksittiin rokote, lähes vahingossa. Ajatus siitä, että tartuntatauteihin voitaisiin vaikuttaa, mullisti kaiken. Se tuntui aikanaan niin luonnonvastaiselta, että hoitokeino kohtasi huomattavasti enemmän vastustusta kuin rohkaisua.

Sijoitin romaanini tähän aikakauteen, jotta ihmiset pääsisivät kurkkaamaan aikaan ennen rokotuksia, joiden aikaansaamaa terveyttä pidämme nyt ilmiselvän itsestäänselvyytenä. Mehän jopa kaihoamme aikaan ennen rokotuksia, aikaan jona kukaan meistä ei ole elänyt, ja johon voidaan siten projisoida kaikenlaista luonnollisen hyvinvoinnin ja puhtaan maaseudun onnen fantasiaa.

2. Haluat kuvata neuroepätyypillistä ihmistä. Napoleonin koodin päähenkilö Artemis vastaa aina suoraan kysyttäessä, vaikka se 1800-luvun alussa ei ole hyväksi. Miksi teit päähenkilöstäsi mahdollisesti jopa autistin?

Niin kuin melkoinen osa taiteilijoista, olen itsekin neuroepätyypillinen. Minulla ei ole ollut vielä varaa kalliiseen diagnosointiin, mutta kuka tahansa joka tunsi minut lapsena, muistaa itseensä käpertyneen, omituisen lapsen, joka ei halunnut tulla kosketetuksi ja joka tuli kuorestaan ainoastaan musiikin tai kirjallisuuden avulla. Olen aina tuntenut olevani ulkopuolinen, ja koska nuoruudessani ei vielä kovinkaan paljon harrastettu neuroepätyypillisten diagnosointia, olen joutunut keksimään omat keinoni selviytyäkseni maailmassa, joka ei tunnu ajattelevan tai toimivan samalla tavalla kuin minä.

Minua on jo pitkään kiinnostanut millaisia työkaluja neuroepätyypillisten on ollut pakko ottaa haltuun menneinä aikoina, kun kaikkia ihmisiä kohdeltiin samalla ronskillä kädellä, eikä lääkitystä saatikka terapiaa ollut olemassakaan. Millä tavalla noita ihmisiä kutsuttiin? Millaisia töitä heille annettiin? Joutuivatko he vankilaan vai hullujenhuoneelle, vai oppivatko vain maskaamaan käytöksensä niin paksun kuoren taa, että saattoivat pysytellä omassa rauhassaan? Etsivätkö he joukosta kaltaisiaan, löysivätkö toisensa?

On selvää, että käyttäytymishäiriöitä, tarkkaavaisuushäiriöitä, autismin kirjoa ja monenlaista traumaperäistä psyykeongelmaa on esiintynyt aikojen alusta lähtien. On esitetty teoria, jonka mukaan esihistorialliset ihmisheimot olisivat käyttäneet jokaisen rasahduksen ja ilmeen muutoksia herkästi havainnoivia neuroepätyypillisiä jäseniään vahteina, jotka kertoivat heimolle tulevasta vaarasta ja edesauttoivat siten lajin selviämistä.
Ei pidä unohtaa, että ihminen on aina tehnyt myös taidetta ja harjoittanut henkien manaamista ja shamanistisia matkoja mieleen. Neuroepätyypillisyys on aina ollut olennainen osa ihmisyyttä eikä välttämättä mikään sairaus.

Päähenkilöni Artemis on outolintu, nainen joka ei kykene valehtelemaan, joka aistii kun hänelle valehdellaan; hän töksäyttelee ja joutuu vaikeuksiin, mutta samanaikaisesti hänellä on huima kyky käsitellä tietokokonaisuuksia. Se tekee hänestä muiden silmissä pelottavan ja jopa vaarallisen.

Olen käyttänyt omia ja läheisten neuroepätyypillisten kokemuksia, ja konsultoinut autismikirjon asiantuntijaa välttääkseni ylilyöntejä. On kuitenkin otettava huomioon, että Artemis oli viettänyt lapsuutensa vallankumouksen Pariisissa kauhun ja silmittömän väkivallan keskellä. Onko hän autistinen vai kenties kirjallisesti lahjakas mutta syvästi traumatisoitunut yksilö ja siksi voimakkaasti aistiyliherkkä? Tämän lukija saa päättää itse.

3. Asut itse romaanin tapahtumapaikalla Villecomtalissa. Millainen kylä se on?

Olen asunut Villecomtalissa nyt yhtä kauan kuin Suomessa koskaan. Villecomtal on kylä, jossa vanhat punakivet kuiskailevat mahtavasta menneisyydestä: tämä kylä on mainittu ensi kerran historiassa jo merovinkikuninkaiden, siis Kaarle Suuren, aikakaudella.

Täällä Napoleon joukkoineen vaihtoi saappaansa palatessaan Italian sotaretkeltään, täällä vastustettiin vallankumousta viimeiseen saakka, kunnes paavi käski alistua uuteen järjestykseen; täällä on perheitä, jotka ovat asuttaneet näitä vuoria jo 500 vuotta, ja hautovat yhä toisilleen kaunaa vallankumouksen aikaisesta riidasta. Täällä on keskiviikkotori,  kyläkahvila jossa vaihdetaan kuulumiset ja ruoditaan juorut, virtaava joki ja hengästyttävän korkeat mäet minne tahansa meneekin. Täällä on koti.

4. Olet kirjoittanut useita romaaneja ja vakiinnuttanut paikkasi lukijoiden keskuudessa. Tyypillisesti lukijasi ovat naisia, mutta lääketiedeteema kiinnostaa varmasti myös mieslukijoita. Oliko se tarkoituksesi?

Historiallinen romaani lajityyppinä mielletään natisevien korsettien, salskeiden ritareiden ja pyörtyilevien neitosten temmellyskentäksi. Minun historiani on hieman toisenlaista. Itse asiassa jo kirkkohistoriaan sijoittuvasta ensitrilogiastani (Olavi Maununpoika-trilogia) lähtien minulla on ollut kosolti mieslukijoita. Tämä saattaa toki johtua siitä, että päähenkilöni ovat usein miehiä, ja kielenkäyttöni on ronskia. Rakastan kirosanoja, ja kiroilen itse häpeämättömästi, sekä tosielämässä että kirjoissani.

Jokaisessa kirjassa, jopa siinä ainokaisessa nykyaikaan sijoittuvassa kirjassani (romanttinen komedia Parfait Amour), hahmot ovat toissijaisia, ja painopiste on tavallisessa ihmisessä maailmanhistorian murroksen kourissa.

Me tunnemme kuninkaiden historiaa, kirkkohistoriaa, taiteen historiaa. Mutta millaista on ollut olla historiallisen yhteiskunnan väliinputoaja: homoseksuaali, väärässä sukupuolessa, pyöveli, vainottu rikollinen, äpärä, taiteilija, vallankumouksellinen, kerjäläinen tai neuroepätyypillinen suurten historiallisten muutosten aikakausina, kun armoa ei annettu, ja vahvimman laki vallitsi? Teemat ovat universaaleja ja koskettavat kaikkia. Siksi minulla on aina ollut lukijoita kaikista sukupuolista, yhteiskuntaluokista ja ikäryhmistä.

5. Täytit keväällä 50 vuotta. Mikä on muuttunut?

Minulle sanottiin syntymäpäivieni aikoihin myötätuntoisella äänensävyllä, että kyllä se elämä voi olla hyvää vanhenemisesta huolimattakin, olinhan minä sentään kuitenkin melko nuorekkaan näköinen. Teki mieleni karjahtaa artemismaisesti, että paavin pahkapallit soikoon, minun elämäni on hyvää juuri vanhenemisen tähden!

Minua ei enää ahdistella. Ikäiseni nainen osaa jo äyskähtää kähmijät matkoihinsa. Toiseksi en enää pelkää oikein mitään. Minua on lakannut kiinnostamasta mitä ihmiset minusta ajattelevat – tämä on myös hyvin artemismainen piirre. Voin siis tehdä mitä haluan, häpeilemättä.

Minä muutun, mutta maailma muuttuu vielä nopeammin. 
Mielestäni historiallinen romaani auttaa hahmottamaan millaista oli aikoina, jolloin selviäminen riippui omista taidoista, kätten ja aivojen kyvyistä. Tänä päivänä olen ylpeästi koneista riippumaton ajattelija, ja 50-vuotias voi olla juuri tällaisesta ärsyttävän leuhka. Koska miksi ei? 

Milja Kaunisto (s. 1976) on Etelä-Ranskassa Villecomtalin kylässä asuva kirjailija ja musiikintekijä. Hän on julkaissut seitsemän historiallista romaania. Hän vierailee Suomessa seuraavan kerran loka-marraskuussa.