SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman: Suomen on oltava Euroopassa suunnannäyttäjä, ei sivustakatsoja

Puheessaan Lindtman korosti, että Suomen on oltava Euroopassa suunnannäyttäjä, ei jarru. Hän vaatii kaikkia puolueita määrittelemään kantansa ulkopolitiikan määräenemmistöpäätöksiin tämän vuoden aikana tai viimeistään ennen kevään vaaleja.

– Yksi jäsenmaa ei saa voida pitää koko unionia panttivankina silloin, kun Euroopan turvallisuus on uhattuna, Lindtman linjasi.

Lindtmanin mukaan Suomen Eurooppa-politiikan on perustuttava aktiiviseen vaikuttamiseen euroskeptisyyden ja euroerolla spekuloinnin sijaan. Hän painotti myös EU:n oman rahoituksen vahvistamista kilpailukyvyn, puolustusteollisuuden ja kriisivalmiuden kehittämiseksi sekä unionin laajentumisen edistämistä.

Lindtman nosti esiin myös Venäjän pitkäaikaisen uhan ja Yhdysvaltain painopisteiden muutoksen. Eurooppalaisten on otettava suurempi vastuu oman maanosansa puolustuksesta, ja Suomen on oltava eurooppalaisemman Naton rakentajien eturivissä.

– Suomen on tehtävä itsestään tarpeellinen, jopa välttämätön Euroopalle. Jos näytämme suuntaa Euroopalle, turvaamme parhaiten myös omat etumme, Lindtman sanoi.

Lindtman korosti puheessaan myös kansainväliseen oikeuteen ja yhteisiin sääntöihin perustuvan järjestyksen merkitystä. Suomen on hänen mukaansa toimittava johdonmukaisesti ihmisoikeuksien puolesta ja tunnustettava Palestiinan valtio osana kahden valtion ratkaisua.

Lue koko linjapuhe alta:

Antti Lindtmanin UTP-linjapuhe, Paasikivi-Seura 22.10.2026

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät Paasikivi-seuran jäsenet, hyvät kuulijat,

Lämmin kiitos kutsusta. Tämä seura on vuosikymmenten ajan koonnut yhteen ihmisiä, jotka katsovat isänmaan asioita pidemmälle kuin vain yhden vaalikauden päähän. Kukin teistä on tehnyt osansa omalla paikallaan: politiikassa, diplomatiassa, akatemiassa, puolustusvoimissa, elinkeinoelämässä tai järjestökentällä.

Haluan aloittaa kenties hieman vähemmän tunnetulla tarinalla Juho Kusti Paasikivestä.

Maaliskuun lopulla 1956, vain muutama viikko presidenttikautensa päättymisen jälkeen, Paasikiven luokse saapui vieras. Suurlähettiläs G. A. Gripenberg oli lähdössä pääsiäisen jälkeen New Yorkiin Suomen ensimmäiseksi pysyväksi edustajaksi Yhdistyneisiin kansakuntiin.

Suomi oli hyväksytty järjestön jäseneksi vain muutamaa kuukautta aiemmin. Gripenberg tuli kysymään vanhalta valtiomieheltä neuvoa.

Kuten tiedätte, Paasikivi ei ollut mikään haaveilija, eikä hän todellakaan odottanut maailmanjärjestöltä ihmeitä. Hän pikemminkin epäili ja jopa hieman pelkäsi äänestystilanteita, joihin Suomi voi joutua Neuvostoliiton ikeessä.

Mutta päiväkirjaansa hän kirjasi keskustelustaan Gripenbergin kanssa kaksi lausetta, jotka pätevät hyvin vielä tänäkin päivänä.

Ensimmäinen kuuluu: ”On parempi, että YK on olemassa kuin että se ei ole olemassa.”

Toinen: ”Meidän on mielestäni perustettava menettelymme asiallisiin syihin.”

Saman talven helmikuussa vielä presidenttinä ollessaan Paasikivi pohti, miksi jäsenyydet YK:ssa ja Pohjoismaiden neuvostossa merkitsivät suomalaisille niin paljon.

Hänen mielestään niiden todellista merkitystä saatettiin meillä jopa yliarvioida. Mutta niillä oli huomattavaa psykologista merkitystä, hän kirjoitti, ”kun olemme niin isoleerattuja”.

Hyvät ystävät,

Me muistamme Paasikiven harkitsevaisuudesta, varovaisuudesta ja realismista - ja niin pitääkin.

Mutta Paasikiven linjassa oli myös toinen puoli: Sitkeä ja kärsivällinen työ sen eteen, että sodan jälkeen nurkkaan ajettu pieni maa löytäisi tiensä takaisin maailmaan.

Vuonna 1955 Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin. Tammikuussa 1956 Porkkala palautettiin Suomelle.

Paasikivi ymmärsi, että pienen kansakunnan turvallisuus ei synny vetäytymällä ja käpertymällä. Se syntyy paikasta päätöspöydän ääressä.

Ja siitä, että tuossa pöydässä toimitaan johdonmukaisesti ja asiallisin perustein. Siten, että muut voivat meihin aina ja kaikissa tilanteissa luottaa.

Tämä Paasikiven ajatus johtaa punaisena lankana Suomen vaikeimpien vuosikymmenten läpi.

Hyvät ystävät,

Kerron vielä toisen, omakohtaisen tarinan.

Syksyllä 1939 Paasikivi ja Väinö Tanner palasivat Moskovan neuvotteluista tyhjin käsin. Muutamaa viikkoa myöhemmin, talvisodan toisena päivänä, Karjalan kannaksella Seivästön kylässä viisivuotiaan tytön päälle puettiin useampi mekko päällekkäin, ja hänet nostettiin kuorma-auton lavalle.

Sotilaat olivat tuoneet lähtökäskyn, ja isä oli ehtinyt jo tappaa pientilan porsaat. Vain yksi lehmä saatiin ottaa mukaan. 

Tuolla pienellä tytöllä, Raija-mummollani oli edessään 20 kilometrin kylmä kyyti kuorma-auton lavalla rautatieasemalle. Karjalasta isoäitini perheineen päätyi satojen kilometrien päähän sisä-Suomeen.

Joulukuun kolmantena päivänä vuonna 1939 omat joukot polttivat mummoni kotikylän kaikki talot, myös mummoni kotitalon. Ne eivät saaneet jäädä yli rajan tulleelle viholliselle.

Suomi taisteli ylivoimaista vihollista vastaan 105 raskasta päivää. Jatkosodan aikana Raija-mummoni joutui lähtemään myös uudesta kodistaan, silloin Ruotsiin.

Hänen sukupolvensa kävi läpi enemmän kuin yksikään sen jälkeen. Sotien jälkeen Suomi maksoi sotakorvaukset, asutti yli 400 000 siirtokarjalaista ja rakensi hyvinvointivaltion. Tämä kaikki samaan aikaan, kun vieraan vallan sotilastukikohta oli muutaman kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista.

Kylmän sodan vuosina Suomi haki liikkumatilaa vaikeassa asemassa, ja ajoittain pragmaattisuudessa Neuvostoliiton suuntaan mentiin pidemmälle kuin olisi ollut tarpeen.

Sekin on osa historiaamme, ja siitä on opittava. Realismi todellakin tarvitsee arvopohjan rinnalleen.

Mutta silloinkin Suomi osasi vaikuttaa, ja osasi rakentaa. Kesällä 1975 Helsinkiin kokoontuivat 35 valtion johtajat allekirjoittamaan presidentti Kekkosen isännöimänä Etykin päätösasiakirjan, jonka ihmisoikeusperiaatteisiin itäisen Euroopan toisinajattelijat myöhemmin vetosivat.

Mauno Koivisto luotsasi Suomen Neuvostoliiton hajoamisen ja 90-luvun laman yli, jolloin noin puoli miljoonaa suomalaista oli vailla työtä. Ja juuri noina vuosina Suomi päätti hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä.

Martti Ahtisaaren kaudella Suomi liittyi Euroopan unioniin, ja hän itse osoitti, että pienen maan rauhanvälittäjä voi taidolla ja luottamuksella luoda rauhan Namibiasta Kosovoon ja Acehiin.

Tarja Halonen puolestaan vei Suomen niihin pöytiin, joissa globalisaation ja kestävän kehityksen yhteisistä säännöistä päätettiin.

Sauli Niinistön kaudella Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja Suomi teki historiallisen ratkaisun liittymällä Natoon.

Vuosikymmenten varrella Suomi on aina selvinnyt, ja kaikissa kohtalomme käännekohdissa Suomi on valinnut yhteistyön, rakentamisen ja uskon tulevaisuuteen.

Hyvät kuulijat,

En suinkaan vähättele tämän päivän vaaroja. Venäjän hyökkäyssota on jatkunut kohta viisi vuotta. Grönlannin kriisi, Trumpin tullit, Iranin sota ja viimeisimpänä diesel-sopimus Putinin kanssa ovat koetelleet liittolaisuuksia, joiden varaan Eurooppa on rakentunut.

Kun Hormuzinsalmi suljettiin, koko maailma tunsi, kuinka nopeasti yksi äkkinäinen ja heikosti harkittu päätös muuttuu nopeasti polttoainepulaksi ja tavallisten kansalaisten arjen vaikeudeksi.

Mutta kaiken tämän keskellä haluan muistuttaa: Toisin kuin Raija-mummoni sukupolvi, emme ole enää yksin.

Suomella on tänään laajemmat hartiat kuin koskaan historiassaan: Euroopan unioni, Nato, pohjoismaiset ja muut Itämeren alueen liittolaisemme sekä JEF-liittolaisemme. 

Ja meillä on yksi Euroopan vahvimmista puolustuksista ja yhteiskunta, jonka maanpuolustustahto ja varautuminen ovat maailman huippua.

Hyvät ystävät,

Suomi on monista vahvuuksistaan huolimatta risteyksessä. Jälleen kerran.

Risteyksestä lähtevä toinen tie johtaa käpertymiseen. Se voi houkutella aina, kun maailma tuntuu uhkaavalta. Vedetään pää kuoren sisään, katsotaan omaa napaa.

Ohennetaan läsnäoloa maailmalla, painetaan Euroopan yhteisissä pöydissä jarrua ja annetaan muiden, usein vahvimpien, päättää suunnasta. Käpertyminen voi tuntua monille turvalliselta vaihtoehdolta. Mutta Suomen kaltaiselle maalle se on todellisuudessa kaikkein vaarallisin vaihtoehto.

Suomen menestys on osaltaan perustunut siihen, että olemme vuosi vuodelta vahvistaneet yhteistyökykyämme ja sopimuksiin perustuvaa kansainvälistä järjestelmää.

Että olemme aina puolustaneet johdonmukaisesti kansainvälistä oikeutta ja sen velvoittavuutta kaikille toimijoille.

Että yhteisillä pelisäännöillä on ollut enemmän painoa kuin yksittäisen johtajan päähänpistolla.

Risteyksen toinen haara johtaa aktiiviseen toimijuuteen. Se tarkoittaa, että Suomi ei ole sääntöperäisen järjestyksen pelkkä hyötyjä, vaan sen rakentaja. Ei pelkkä turvallisuuden kuluttaja, vaan sen tuottaja. Ei Euroopassa jarru, vaan suunnannäyttäjä.

Paasikiven Suomi oli isoleerattu, eristetty, vastoin tahtoaan.

Ainoa eristäytyminen, joka meitä tänään voi uhata, on se, jonka valitsemme itse.

Tie, jonka tässä risteyksessä otamme, se ratkeaa kolmessa valinnassa: Seisommeko sääntöpohjaisen maailman puolella sanoin ja teoin? Minkälaisen turvallisuuden rakennamme? Ja minkälainen tekijä Suomi on Euroopassa?

Hyvät ystävät,

Pienen kansakunnan ehdoton etu on kansainvälinen järjestys, jossa vahvemman oikeus on korvattu yhteisillä, sitovilla sopimuksilla ja monenvälisellä järjestelmällä, jonka keskiössä on YK.

Yksittäisissä kysymyksissä sopimukset ja säännöt eivät välttämättä aina palvele juuri meidän etuamme. Mutta se on verrattomasti pienempi hinta kuin joutua suurvaltojen mielivallan armoille.

Tämä järjestys on nyt koetuksella tavalla, jota emme ole nähneet vuosikymmeniin. Tasavallan presidentti Alexander Stubb on kuvannut osuvasti, miten moninapaisuus haastaa monenvälisyyden: valtakeskuksia on yhä enemmän, mutta yhteisten sääntöjen kunnioitus ohenee.

Moninapainen maailma voi kuitenkin olla myös mahdollisuus. Se voi tarkoittaa useampia harteita kantamaan vastuuta ihmiskunnan yhteisistä haasteista. Mutta vain, jos samat säännöt koskevat kaikkia.

Kiinan autoritaarisen vallan ja kilpailutalouden muokkaama kehitys on nostanut uskomattoman määrän ihmisiä köyhyydestä. Kiina on Euroopalle taloudellinen kilpailija, ja Suomen on osana Eurooppaa kyettävä vastaamaan Kiinan kasvun luomiin haasteisiin.

Samaan aikaan Kiinan panosta tarvitaan välttämättä ilmastonmuutokseen vastaamiseksi ja tarttumiseksi yhdessä tilaisuuksiin, kuten tekoälyn hyödyntämiseen vastuullisesti ja sääntöpohjaisesti.

Kiina on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen ja kantaa erityisvastuun kansainvälisestä rauhasta ja turvallisuudesta maana, jolla on myös mahdollisuus vaikuttaa Venäjään.

Haluamme nähdä myös Intian ja koko indopasifisen alueen maat Euroopalle tärkeinä kumppaneina. Afrikka on Euroopan sisarmanner. Tulevaisuutemme ovat kietoutuneet toisiinsa. Aidot kumppanuudet Afrikan maiden kanssa ovat Euroopalle tärkeä kysymys.

Moninapaisuus on samalla ennennäkemätön haaste sille, että pysymme samassa veneessä, että samat säännöt koskevat yhtä lailla kaikkia YK-peruskirjasta ihmisoikeuksien kautta uusien teknologioiden hyödyntämiseen.

Hyvät kuulijat,

Sääntöpohjainen järjestys ei olekaan vain turvallisuutta. Se on se kehys, jossa ihmiskunta voi ratkaista yhteiset ongelmansa: ilmastonmuutoksen, köyhyyden ja eriarvoisuuden, ja myös sen, kenen ehdoilla tekoälyn kaltaisia teknologioita käytetään.

Ilman yhteisiä sääntöjä jokaisessa näistä ratkaisee vahvimman etu ja intressi. Siksi edistyksen asia ja Suomen turvallisuus ovat saman kolikon kaksi puolta.

Paasikiven arvio pätee yhä: YK:n turvallisuusneuvosto on tänään puutteistaan huolimatta vastuussa kansainvälisestä rauhasta ja turvallisuudesta, eikä sille myöskään korvaajaa ole. On siis erittäin paljon parempi, että se on olemassa.

Meidän tulee puolustaa YK:n peruskirjaa ja kansainvälistä oikeutta kaikin keinoin, joita Suomelle tarjoutuu.

Suomi tavoittelee YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyttä kaudelle 2029-2030. Vaali käydään yleiskokouksessa kesäkuussa 2028, ja ehdokkuutemme on pohjoismainen.

Emme hae paikkaa arvovallan tai statuksen vuoksi, vaan siksi, että Suomen tehtävä on olla rakentaja.

Kampanja on koko ulkopoliittisen johtomme yhteinen ponnistus: tasavallan presidentin, valtioneuvoston ja eduskunnan - ja kaiken sen osaamisen, jota meillä on myös elinkeinoelämässä ja kansalaisjärjestöissä.

Turvallisuusneuvoston paikka ratkaistaan siellä, missä maailman enemmistö asuu: Afrikassa, Aasiassa ja latinalaisessa Amerikassa. Niiden maiden luottamusta ei voiteta vierailulla vaalien alla. Se ansaitaan vuosien kumppanuudella ja läsnäololla.

Siksi aktiivisuuttamme ja läsnäoloamme maailmalla on vahvistettava kumppanuuksien kautta, ei suinkaan ohennettava.

Mitä Suomi sitten toisi turvallisuusneuvoston pöytään - sen lisäksi, että puolustaisimme YK:n peruskirjan sekä kansainvälisen ja humanitaarisen oikeuden noudattamista?

Ensinnäkin rauhanvälityksen perinteen, jonka Martti Ahtisaari teki maailmalla tunnetuksi, ja jota suomalaiset jatkavat yhä maailman vaikeimmissa konflikteissa.

Toiseksi kokonaisturvallisuuden osaamisen. Suomi esimerkiksi johtaa kansainvälistä koalitiota, joka kehittää Ukrainan väestönsuojajärjestelmää ja siviilien suojelua. Sama osaaminen, jolla suojelemme omia kansalaisiamme, on maailmalla kysyttyä.

Ja kolmanneksi uskottavuuden ja luotettavuuden, joka syntyy johdonmukaisuudesta: siitä, että samat säännöt pätevät kaikkiin, ystäviin ja vastustajiin.

Kampanjan on myös kuvastettava sitä, miten toimisimme neuvostossa. Suomalaiset eivät ole maailmalla olleet äänekkäimpiä opettamaan muita, mutta olemme osanneet kuunnella. Siitä meitä arvostetaan edelleenkin.

Neuvoston on toimittava ennakoivasti, käytettävä YK:n koko välineistöä rauhanvälityksessä ja varmistettava, että rauhaa rakennettaessa naisten, nuorten, vähemmistöjen ja esimerkiksi vammaisten osallistuminen on aitoa.

Ja neuvosto on uudistettava vastaamaan nykymaailmaa. Pysyvien jäsenten erityisasema perustuu lupaukseen kantaa erityinen vastuu kansainvälisestä rauhasta. Kun pysyvä jäsen itse hyökkää naapurinsa kimppuun, se rikkoo tuon lupauksen.

Uudistuksessa on etsittävä keinot, joilla peruskirjaa räikeästi rikkovan jäsenen äänivalta voidaan jäädyttää.

Hyvät ystävät,

Tässä kohden Paasikiven toinen ohje on edelleen yhtä ajankohtainen kuin 1956: menettelymme on perustettava asiallisiin syihin.

Suomen ulkopolitiikan on oltava paitsi arvopohjaista myös johdonmukaista. Kun puolustamme kansojen ja valtioiden oikeutta olemassaoloon lähellä meitä, meidän on toimittava samoin kaikkialla ja tuomittava ihmisoikeusrikkomukset riippumatta siitä, missä ne tapahtuvat.

Siksi Suomen on aika tunnustaa Palestiinan valtio osana kahden valtion ratkaisua.

Tunnustaminen ei ole palkinto kenellekään. Se on tuki palestiinalaisten itsemääräämisoikeudelle ja sille palestiinalaishallinnolle, jonka on kyettävä kantamaan vastuu tulevasta valtiosta ilman terroristijärjestö Hamasia.

Jo 157 YK:n jäsenmaata on tunnustanut Palestiinan, heidän joukossaan Ruotsi, Norja, Ranska, Kanada ja Iso-Britannia.

Tasavallan presidentti on ilmaissut päätökselle valmiutensa. Kaikki edellytykset tunnustamiselle ovat olleet olemassa jo pitkään.

Hyvät kuulijat,

Toinen valintamme koskee turvallisuutta.

Venäjä on Euroopalle pitkäaikainen uhka. Sen keskeiset vaatimukset eivät ole muuttuneet sodan aikana, ja sen hybridivaikuttaminen ulottuu rajoiltamme syvälle yhteiskuntiimme, aina vaaleihin saakka.

Tähän meidän on varauduttava kansallisesti, liittokuntana ja unionina.

Sota Ukrainassa on Putinin hallinnolle myös keino turvata oma valta-asemansa. Kestävä rauha Ukrainassa ja pysyvä turvallisuus Euroopassa edellyttävät, että Venäjällä tehdään aikanaan perustavanlaatuinen uudelleenarvio sen politiikasta.

Niin kauan kuin sitä ei tapahdu, Venäjä on pitkäkestoinen uhka. Mutta historia on opettanut meille, ettei mikään ole ikuista. Politiikkamme on rakennettava niin, että se kestää jatkuvan uhan, mutta on valmis myös toisenlaiseen tulevaisuuteen - jos sellainen joskus avautuu.

Ukrainan tukeminen on meille omista historiallisista kokemuksistamme kumpuava välttämättömyys. Me tiedämme, mitä tarkoittaa, kun suurvalta päättää, ettei naapurilla ole oikeutta omiin valintoihinsa.

Ukraina on valmis rauhaan. Venäjää on painostettava aitoon rauhaan, ja tärkeintä on, että Eurooppa pysyy tässä yhtenäisenä ja jatkaa Ukrainan tukemista kaikin tavoin, kunnes oikeudenmukainen rauha syntyy.

Kysyin kerran Raija-mummoltani, pitäisikö minun pelätä Venäjän hyökkäystä. Hän vastasi yllättäen, ettei tarvitse. Tuo vastaus kuvasti koivistolaista viisautta: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

Raijan sukupolven kokemus myös kertoo, että Suomi on aina varautunut.

Pelko ei ole edelleenkään strategia. Varautuminen on strategia.

Hyvät ystävät,

Nato-ratkaisu osoitti, mihin Suomi pystyy, kun suuret päätökset tehdään yhdessä. Presidentti Sauli Niinistö, Sanna Marinin hallitus ja oppositio kulkivat samaa tahtia, eduskunta päätti lähes yksimielisesti, ja kansa oli takana. Pääministerit Marin ja Ruotsin Magdalena Andersson veivät maansa liittokuntaan käsi kädessä.

Se vaati päättäväisyyttä ja rohkeutta, sillä ikkuna oli kapea eikä vailla riskejä.

Natossa Suomen on oltava selvästi turvallisuuden tuottaja. Liittokunnan painopiste on selkeästi muuttumassa: Yhdysvaltain prioriteetit siirtyvät, ja eurooppalaisten on otettava päävastuu oman maanosansa puolustamisesta.

Suomen paikka on eurooppalaisemman Naton rakentajien eturivissä.

Luontevin lähtökohta on pohjoismainen puolustusyhteistyö: viisi maata, jotka ovat nyt ensimmäistä kertaa saman liittokunnan jäseniä, ja Ruotsi lähimpänä kumppaninamme.

Sen rinnalla meidän on työskenneltävä tiiviisti Ranskan, Iso-Britannian ja Saksan sekä saman Itämeren turvallisuusympäristön jakavien Baltian maiden ja Puolan kanssa, kun Euroopan yhteisiä suorituskykyjä rakennetaan.

Ja meidän on ymmärrettävä myös liittolaistemme turvallisuushuolia etelässä, sillä Suomen etu on osoittaa aitoa ymmärrystä 360 asteen turvallisuudesta.

Tähän tarvitaan uudenlaista ja ulkopoliittisempaa otetta.

Euroopan turvallisuuden rakentaminen ei myöskään pysähdy EU:n rajoille. Kun Unkari ja Slovakia vesittivät unionin toimintakykyä, Iso-Britannia ja Kanada vahvistivat Ukrainan tukijoiden rintamaa.

Siksi esitin viime vuoden syksyllä, että Kanada otettaisiin mukaan Britannian johtamaan JEF-yhteistyöhön. Tuo pohjoisen Euroopan kymmenen maan liittouma täydentää Natoa kyvyllä tehdä päätöksiä nopeasti ja lähettää joukkoja ketterästi yhteisiin tehtäviin.

Hyvät ystävät,

Kansakunnan yhtenäisyys on pienen maan turvallisuuden viimesijainen tae. Se ei rakennu vain päätöksenteossa. Se rakentuu myös siitä, miten taakka jaetaan.

Puolustusmenot kasvavat, ja niin pitääkin. Kysymys kuuluu, kuinka ne maksetaan ja kuinka hyvin ne hyödynnetään.

Vuonna 1938, kun sodan uhka Euroopassa kasvoi, valtiovarainministeri Väinö Tanner esitti tulo- ja omaisuusveron 20 prosentin korotusta puolustusvalmiuden nostamiseksi.

Vaikka keskustelu oli tiukkasävyistä, lopulta ymmärrettiin, että puolustus on koko kansakunnan asia. Heti talvisodan sytyttyä jouduttiin tekemään vielä korkeammat korotukset ja perustettiin puolustusmenojen kattamiseksi myös nykyisen arvonlisäveron edeltäjä, liikevaihtovero.

Kesällä 2017 Antti Rinne - silloin Sdp:n puheenjohtajan roolissa - esitti määräaikaista puolustusveroa palkka- ja pääomatuloista, jotta arviolta kymmenen miljardin euron hävittäjähankinnat voitaisiin rahoittaa.

Hänen perustelunsa oli, että puolustusmenojen rahoitus tehdään hyväksyttävällä, oikeudenmukaisella tavalla niin, etteivät puolustusmenoja ja suomalaisille tärkeän hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta aseteta vastakkain.

Samassa hengessä olemme nyt esittäneet määräaikaista puolustusveroa, jolla viidessä vuodessa kerättäisiin noin viisi miljardia euroa puolustushankintoihin niin, että jokainen suomalainen kantaa osansa.

Sillä, miten puolustusmenojen kasvu rahoitetaan, on suuri merkitys, hyväksytäänkö muut vaikeat ratkaisut talouden tasapainottamiseksi.

Kestävä turvallisuus syntyy vain siitä, että koko kansakunta pidetään mukana.

Hyvät ystävät,

Kolmas valintamme koskee Eurooppaa.

Kuulun sukupolveen, joka muistaa, kuinka perustavaa laatua oleva ratkaisu EU-jäsenyys Suomelle oli. Kyse ei ollut vain turvallisuudesta tai taloudesta. Kyse oli kohtalonyhteydestä, jota ei voi valita vain puoliksi, olla mukana vain toisella jalalla.

Tänään, kun Euroopan turvallisuus on uhattuna, EU on Suomelle tärkeämpi ja Suomi EU:lle tärkeämpi kuin koskaan. Suomessa ei tulisi viljellä EU-eropuheita vähimmässäkään määrin, eikä ainakaan tasavallan hallituksesta.

Eurooppalainen arvopohja on nimittäin paineessa monelta suunnalta. Putinia ihaileva laitaoikeisto on nostanut päätään lähes kaikkialla, ja yhä useammassa maassa myös vasen äärilaita kasvattaa kannatustaan.

Unkarissa kansanvalta näytti tänä vuonna voimansa, kun Viktor Orbanin pitkä EU-jarrutus päättyi. Mutta ääripäiden nousu on vaaratekijä.

Poliittisen historian emeritusprofessori Kimmo Rentola muistutti tällä viikolla, että jos sekä oikea että vasen laita vahvistuvat yhtä jalkaa, maltillisten voimien liikkumatila supistuu, ja Eurooppa voi maa kerrallaan liukua yhä vaikeammin hallittavaksi. Berliinissä syyskuun vaaleissa laidat saivat yhteensä 47 prosenttia äänistä.

Vastaus ei ole vain se, että selitämme ihmisille paremmin, miksi Eurooppaan kannattaa luottaa. Vastaus on maltillisten eurooppalaisten voimien yhteistyö. Ne, jotka jakavat käsityksen demokratiasta, oikeusvaltiosta ja yhteisistä säännöistä, on saatava toimimaan yhdessä yli perinteisten rajalinjojen, niin Brysselissä kuin jokaisessa jäsenmaassa.

Aikamme suurimmat haasteet - Venäjän uhka, energiaturvallisuus, tekoälykilpailu ja ilmastonmuutos - kietoutuvat toisiinsa.

Tämän vuoden energiakriisi osoitti sen: fossiilienergia ei tuo vakautta, vaan riippuvuutta. Vihreä siirtymä sen sijaan on Suomelle kasvun mahdollisuus, mutta markkinan syntyminen edellyttää yhteistä sääntelyä.

Yksittäisen kansallisvaltion voima ei aikamme suuriin haasteisiin riitä, vaan niiden taklaaminen edellyttää tiiviimpää eurooppalaista yhteistyötä. 

Eikä yhteistyö ole Suomen etujen vastaista, vaan nimenomaan Suomen etu. EU-jäsenyys ei ole nollasummapeli, jossa toisen voitto on toisen tappio.

Sisämarkkinat avasivat suomalaisyrityksille 450 miljoonan ihmisen markkinan. Ja kun Venäjä alkoi käyttää maahanmuuttoa painostuksen välineenä itärajallamme, unioni seisoi takanamme, koska Suomen 1300 kilometrin itäraja on myös unionin itäraja.

Mutta toimiakseen tehokkaasti, Euroopan on kyettävä päättämään. Siksi Suomen on ajettava yhä vahvempaa Eurooppaa: Nyt on vihdoin otettava jalka pois jarrulta, ja rohkeasti siirryttävä määräenemmistöpäätöksiin Euroopan unionin yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Komissio esittikin tämän kuun alussa, että ainakin pakotteista voitaisiin jatkossa päättää määräenemmistöllä. Tämä on oikea suunta. Yksi jäsenmaa ei saa voida pitää koko unionia panttivankina silloin, kun Euroopan turvallisuus on uhattuna.

Odotan, että jokainen Suomen puolue määrittelee kantansa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan määräenemmistöpäätöksiin vielä tämän vuoden kuluessa, tai viimeistään ennen kevään vaaleja.

Suomen Eurooppa-politiikan peruslinja on muurattava kristallinkirkkaasti tulevassa hallitusohjelmassa proaktiiviseksi, eikä vesitettyjen kompromissien mahdollistamaa jarrutusta tule viedä eteenpäin. 

Hyvät ystävät,

Euroopan unionissa neuvotellaan parhaillaan rahoituskehyksestä vuodesta 2028 eteenpäin. Kehys on ahdas, ajallemme leimallisesti poliittisia prioriteetteja paljon ja jäsenmaiden liikkumavara rajallinen.

Siksi unionin omien varojen kasvattaminen on oikea tapa vahvistaa Eurooppaa siellä, missä yhteinen toiminta tuottaa eniten: kilpailukyvyssä, puolustusteollisuudessa ja suorituskyvyissä, ulkorajojen valvonnassa ja kyvyssä vastata kriiseihin. Oikein toteutettuna EU:n omat varat eivät ole pois kansallisista budjeteista.

Eurooppalaiset, ja suomalaiset eturintamassa, ovat onnistuneet kasvattamaan johtavia yrityksiä kvanttiteknologiassa, satelliiteissa ja puhtaassa teknologiassa. Mutta on vaara, että niiden kasvu tyssää, jos suuret jäsenmaat kilpailevat keskenään suurilla valtiontuilla.

SDP esitti jo ennen vuoden 2024 eurovaaleja eurooppalaista kilpailukykyrahastoa, joka jakaisi tukea huippuosaamisen perusteella ja hillitsisi kansallista tukikilpailua. Tämä ajatus on nyt niin ikään mukana komission esityksessä, ei täydellisenä mutta hyvänä aihiona.

Unionin laajentuminen on taloudellinen ja turvallisuuspoliittinen välttämättömyys. Venäjän uhka ja aktiivinen hybridisodankäynti Euroopassa korostavat sitä, että Eurooppaan ei pidä jäädä harmaita vyöhykkeitä.

Komissio esitti tämän kuun alussa, miten unioni valmistautuu uusiin jäseniin nykyisten perussopimusten puitteissa, ja lupasi tiekartat muun muassa Ukrainalle ja Moldovalle. Suomen on oltava tässäkin työssä aloitteellinen.

Vierailin syyskuussa itsekin Kiovassa. Istuimme alkuillasta ravintolan terassilla, kun puhelimissa alkoi ujeltaa ilmahälytys. Ilmatorjunta jyskytti, ja seurasimme paikallisia läheisen vaatekaupan kellariin.

Kun vaara oli ohi, palasimme pöytään. Ruokamme oli tuotu sillä välin. Elämä jatkui.

Myöhemmin vietin hiljaisen hetken Irpinin sillalla, jolla ukrainalaiset pysäyttivät Kiovaan pyrkineen hyökkäyksen sodan ensimmäisinä viikkoina. Ajattelin Raatteen tietä.

Ukrainalaisten yhtenäisyys teki lähtemättömän vaikutuksen. Mitä yhtenäisempi kansakunta on, sitä vahvempi se on.

Mutta näin Kiovassa jotain vielä harvinaisempaa: kyvyn nähdä keskellä sotaa toivoa paremmasta, ja taistella sen puolesta.

Ukrainalaiset eivät taistele vain selviytyäkseen. He taistelevat tulevaisuudestaan Euroopassa.

Meidän tehtävämme on pitää huoli siitä, että tuo huominen ja tuo toivo odottaa heitä. Ja että jonain päivänä koittavassa jälleenrakennuksessa Suomi on tekijä, eikä sivustaseuraaja.

Suomen on tehtävä itsestään tarpeellinen, jopa välttämätön Euroopalle. Seuraavan hallituksen täytyy näyttää Suomen tie aktiiviseen vaikuttamiseen unionissa kaikissa meille keskeisissä asioissa, euroskeptisyyden tai euroerolla spekuloinnin sijasta.

On siirryttävä arkailusta aktiivisuuteen. Jos näytämme suuntaa Euroopalle, turvaamme parhaiten myös omat etumme.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kuulijat,

Palaan vielä lopuksi Paasikiven työhuoneeseen maaliskuussa 1956.

Kesäkuussa 2028 YK:n yleiskokous äänestää turvallisuusneuvoston uusista jäsenistä. Jos onnistumme, tammikuussa 2029 Suomen edustaja istuutuu tuon neuvoston pöydän ääreen New Yorkissa - 73 vuotta sen jälkeen, kun Gripenberg lähti kaupunkiin ensimmäisenä pysyvänä edustajanamme.

Suomen tulevan edustaja matkaan sopii sama ohje, jonka Paasikivi aikanaan antoi: On parempi, että YK on olemassa kuin ettei se ole, ja menettelymme on perustuttava asiallisiin syihin.

Mutta jotain on myös toisin. Paasikiven Suomi oli isoleerattu, ja jokainen jäsenyys ja paikka päätöspöydän ääressä oli voitto eristyksestä.

Tämän päivän Suomi istuu jo lukuisissa pöydissä, joissa Euroopan ja maailman suunnasta päätetään.

Meidän ei tarvitse enää taistella paikastamme. Meidän on päätettävä, mitä teemme sillä.

Siinä on risteyksemme. Paasikivi, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari, Halonen ja Niinistö valitsivat kukin omana aikanaan saman tien: ulos nurkasta, pöydän ääreen, rakentajaksi. Presidentti Stubb jatkaa samalla linjalla.

Ei pelon lietsontaa, vaan viisasta varautumista. Ei käpertymistä, vaan rohkeutta. Ei sivustaseuraajan paikkaa, vaan rakentajan.

Kiitos.