He rakensivat Suomen. Nyt heidän työtään hävetään.

Metsässä ei tehty historiaa. Siellä tehtiin töitä.

Kuvittele mies, joka on palannut sodasta.

Hän on nähnyt asioita, joita kenenkään ei pitäisi joutua näkemään. Hän on ehkä menettänyt ystävänsä, terveytensä tai osan nuoruudestaan. Kotona odottavat vaimo ja lapset. Ruokaa tarvitaan pöytään, vaatteita lasten päälle ja lämpöä tupaan.

Suomi on köyhä. Työtä on tehtävä siellä, missä sitä on tarjolla.

Mies lähtee metsään.

Talvipakkasessa hän tarttuu kirveeseen ja pokasahaan. Myöhemmin työvälineet vaihtuvat moottorisahaan. Päivät ovat pitkiä, työ raskasta ja vaarallista. Lumi ulottuu paikoin polviin, pakkanen puree sormia ja hiki jäätyy vaatteisiin.

Hän ei mieti, millaisena hänen työnsä näyttäytyy kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin. Hän miettii, riittävätkö ansiot perheen elättämiseen.

Hän tekee sitä, mitä yhteiskunta tarvitsee ja mitä työnantaja häneltä odottaa.

Hän tekee työnsä niin hyvin kuin osaa.

Ja nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, hänen työnsä jälkiä katsotaan ja sanotaan: näin ei olisi saanut tehdä.

Metsät olivat jälleenrakennuksen voimavara

Sotien jälkeen Suomi oli valtavien haasteiden edessä. Maa oli jälleenrakennettava, sotakorvaukset maksettava, siirtoväki asutettava ja kansalaisten toimeentulo turvattava.

Metsät olivat yksi harvoista kansallisista voimavaroista, joiden varaan taloudellinen nousu voitiin rakentaa.

Puuta tarvittiin rakentamiseen, teollisuuteen, vientiin ja energiaksi. Metsäteollisuuden vientitulot auttoivat hankkimaan koneita, raaka-aineita ja muita hyödykkeitä, joita köyhä maa kipeästi tarvitsi.

Poliittisten päättäjien näkökulmasta metsien tehokkaampi hyödyntäminen ei ollut vain talouspoliittinen valinta. Se oli keino nostaa kansakunta köyhyydestä.

Metsien kasvua haluttiin lisätä. Puuntuotantoa tehostettiin, soita ojitettiin, vähätuottoisia metsiä uudistettiin ja metsänhoitoa yhdenmukaistettiin. Metsätalouden koneellistuminen paransi työn tuottavuutta ja muutti vähitellen myös metsätyöntekijöiden arkea.

Näiden ratkaisujen seurauksena syntyi metsätalouden toimintatapa, jota nykyään kutsumme historialliseksi tehometsätaloudeksi.

Sen tavoitteena oli ennen kaikkea puuntuotannon lisääminen.

Tuolloin ei kuitenkaan ajateltu, että oltaisiin tuhoamassa tulevien sukupolvien luontoa. Päinvastoin. Monien päättäjien, tutkijoiden ja metsäammattilaisten mielestä metsiä hoidettiin juuri tulevien sukupolvien hyväksi.

Ja monessa suhteessa niin myös tapahtui.

Suomen puuvarat kasvoivat pitkällä aikavälillä, metsien tuottavuus parani ja metsäsektori oli keskeinen osa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentumista.

Mutta kaikella tällä oli myös ekologinen hintansa.

Kaikkea ei silloin ymmärretty

Nykyisin tiedämme paljon enemmän metsien ekologiasta kuin jälleenrakennuksen vuosikymmeninä.

Ymmärrämme lahopuun merkityksen tuhansille eliölajeille. Tunnemme vanhojen puiden, lehtipuusekoituksen, elinympäristöjen jatkuvuuden ja metsien rakenteellisen vaihtelun merkityksen. Osaamme arvioida ojitusten vaikutuksia vesistöihin, turvemaiden kasvihuonekaasutaseeseen ja suoluontoon aivan toisella tavalla kuin vuosikymmeniä sitten.

Metsien monimuotoisuuden merkitystä ymmärrettiin jo tuolloin, ja myös metsätalouden ympäristövaikutuksista esitettiin huolia. Tietopohja oli kuitenkin nykyistä suppeampi, eivätkä ekologiset tavoitteet saaneet samanlaista painoarvoa päätöksenteossa.

Erityisesti laajamittaisten metsänkäsittelyjen yhteisvaikutuksia ja pitkäaikaisia lajistovaikutuksia osattiin arvioida puutteellisesti.

On tärkeää tunnustaa nämä seuraukset.

Metsätalous on muuttanut suomalaisia metsäelinympäristöjä. Osa lajeista on kärsinyt, osa elinympäristöistä vähentynyt ja monet luonnon rakenteet ovat muuttuneet.

Näiden tosiasioiden tunnustaminen ei kuitenkaan edellytä menneiden sukupolvien ihmisten moraalista tuomitsemista.

Heidän ratkaisujaan on arvioitava sen ajan tiedon, tavoitteiden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden valossa.

Meillä on oikeus sanoa, että jotakin olisi pitänyt tehdä toisin.

Mutta onko meillä oikeus unohtaa, miksi niin tehtiin?

Metsätalous muuttui. Muuttuiko keskustelu?

Suomalaisen metsätalouden historiassa 1990-luku oli merkittävä murros.

Luonnon monimuotoisuus nousi aiempaa vahvemmin metsänhoidon tavoitteeksi. Metsänhoitosuositukset uudistuivat, luonnonhoitokäytännöt kehittyivät, metsälainsäädäntö muuttui ja metsäsertifiointi tuli osaksi käytännön metsätaloutta.

Säästöpuiden jättäminen, lahopuun säilyttäminen, arvokkaiden elinympäristöjen huomioiminen ja vesistöjen suojavyöhykkeet vakiintuivat vähitellen osaksi metsien käsittelyä.

Myös metsänkäsittelymenetelmät ovat sittemmin monipuolistuneet.

Nykyinen metsäammattilainen suunnittelee metsänkäyttöä aivan erilaisen tietopohjan ja vaatimusten perusteella kuin hänen edeltäjänsä 1960- tai 1970-luvulla.

Hän arvioi puuntuotannon lisäksi luonnon monimuotoisuutta, vesistövaikutuksia, ilmastoa, maaperää, maisemaa ja metsänomistajan tavoitteita.

Metsänhoidon ekologiset vaikutukset eivät myöskään rajoitu yhteen hakkuukiertoon. Esimerkiksi säästöpuut voivat vanheta, kuolla ja muodostaa lahopuuta seuraavien puusukupolvien aikana. Näin luonnonhoidon vaikutukset voivat kertyä vuosikymmenten ja vuosisatojen kuluessa.

Kaikkia ongelmia ei ole ratkaistu. Metsätalouden vaikutuksia on edelleen tutkittava, arvioitava kriittisesti ja toimintatapoja kehitettävä.

Mutta yksi asia on kiistaton: nykyinen metsätalous ei ole sama asia kuin 1970-luvun metsätalous.

Silti julkisessa keskustelussa tämä ero jää liian usein tekemättä.

Kun puhutaan avohakkuista, ojituksista, lahopuun vähyydestä tai metsälajien uhanalaistumisesta, nykyistä metsätaloutta arvostellaan usein sellaisen metsämaiseman perusteella, jonka rakenteeseen ovat vaikuttaneet voimakkaasti vuosikymmeniä sitten tehdyt ratkaisut.

Historiallisen tehometsätalouden seuraukset ovat edelleen nähtävissä. Mutta niiden perusteella ei voida sellaisenaan päätellä, millaisia vaikutuksia nykyisillä metsänhoitomenetelmillä on tulevaisuudessa.

Menneisyyden seuraukset ja nykyisten toimintatapojen vaikutukset on osattava erottaa toisistaan.

Muuten emme oikeastaan arvioi nykyistä metsätaloutta. Arvioimme historiaa nykyisyyden nimissä.

Kenen syyllisyys kulkee sukupolvelta toiselle?

Ajatellaan nuorta metsäsuunnittelijaa.

Hän on valinnut metsäalan, koska rakastaa metsiä. Hän on ehkä viettänyt lapsuutensa metsässä retkeillen, marjastaen, metsästäen tai muuten luonnossa liikkuen. Hän on opiskellut metsien ekologiaa, metsänhoitoa ja luonnon monimuotoisuutta.

Hän haluaa tehdä työnsä hyvin. Hän haluaa, että metsät kasvavat, luonto voi hyvin ja metsiä riittää myös tuleville sukupolville.

Silti hän saattaa joutua kuulemaan, ettei metsäammattilainen välitä luonnosta. Että hän on osa luonnon tuhoamiseen perustuvaa järjestelmää. Että hänen ammattinsa tekee hänestä vastuullisen siitä, mitä metsissä tehtiin jo ennen hänen syntymäänsä.

Miksi?

Emmehän me syytä nykyisiä rakennusalan ammattilaisia kaikkien menneiden vuosikymmenten rakennusvirheistä.

Emme pidä nykyisiä maanviljelijöitä henkilökohtaisesti vastuullisina kaikista aikaisempien sukupolvien maatalouden ympäristövaikutuksista.

Emmekä oleta, että nuori insinööri olisi moraalisesti vastuussa teollistumisen koko ympäristöhistoriasta.

Miksi metsäalan ammatinvalinnan pitäisi merkitä jotakin muuta?

Ammattiin kuuluu vastuu omasta työstä, ammattitaidosta ja nykyisten toimintatapojen kehittämisestä.

Siihen ei kuulu perinnöllinen syyllisyys.

Nykyisellä metsäammattilaisella ei ole suurempaa henkilökohtaista vastuuta historian tapahtumista kuin kenelläkään muullakaan suomalaisella vain siksi, että hän on valinnut metsäalan.

Entä jos kohtelisimme menneitä sukupolvia oikeudenmukaisesti?

Palataan vielä siihen sodasta kotiutuneeseen mieheen.

Hän seisoo talvisessa metsässä, väsyneenä mutta työnsä tehneenä. Pitkä rupeama savotalla tulee valmiiksi ja hän palaa kotiin. Ehkä lapset juoksevat vastaan. Ehkä pöydässä on tänään vähän enemmän ruokaa, koska isä sai lähtiessään palkan työstään.

Hän ei tiedä, mitä metsien monimuotoisuudesta ajatellaan vuonna 2026. Mielessä pyörii sodan kauhut, ystävien menetys ja huoli tulevasta.

Hän ei tiedä, millaisia tutkimusmenetelmiä tulevaisuudessa kehitetään tai millaiseksi yhteiskunnan arvomaailma muuttuu.

Hän tietää vain, että hänen on pidettävä huolta perheestään.

Ja hän tekee sen työllä, jonka hänen kotimaansa katsoo tärkeäksi.

Kun katsomme hänen jälkeensä jäänyttä metsämaisemaa, voimme nähdä siinä ekologisia ongelmia. Meidän pitääkin nähdä ne.

Mutta voisimme nähdä myös jotakin muuta.

Työn. Vastuunkannon. Jälleenrakennuksen. Kokonaisen sukupolven ponnistelun paremman tulevaisuuden puolesta.

He eivät olleet täydellisiä. Eivät heidän aikansa päättäjät, tutkijat eivätkä metsäammattilaiset.

Emme ole mekään.

Myös meidän aikamme ratkaisuja arvioidaan joskus tulevaisuudessa tiedolla, jota meillä ei vielä ole.

Toivottavasti tulevat sukupolvet osaavat silloin erottaa toisistaan virheellisiksi osoittautuneet toimintatavat ja ihmiset, jotka yrittivät tehdä parhaansa.

Metsien tulevaisuus rakennetaan yhdessä

Metsätalouden historiaa pitää tutkia rehellisesti. Sen ympäristövaikutuksia ei pidä vähätellä eikä menneisyyden virheitä puolustella vain siksi, että ne olivat aikanaan yleisesti hyväksyttyjä.

Mutta yhtä tärkeää on tunnistaa metsätalouden kehitys ja antaa nykyisille metsäammattilaisille oikeus tulla arvioiduiksi oman työnsä perusteella.

Metsäammattilaiset eivät ole menneisyyden puolustusasianajajia. He ovat tämän päivän osaajia, joiden tehtävänä on rakentaa tulevaisuuden metsiä.

Ja juuri siksi heidän osaamistaan, kokemustaan ja vahvaa luontosuhdettaan tarvitaan metsäkeskustelussa.

Metsien tulevaisuus ei parane sillä, että etsimme syyllisiä menneistä sukupolvista tai heidän nykyisistä ammattiperillisistään.

Se paranee sillä, että opimme historiasta, hyödynnämme uutta tietoa ja annamme toisillemme mahdollisuuden tehdä asiat entistä paremmin.

Menneiden sukupolvien metsätyöntekijät ansaitsevat tulla muistetuiksi ihmisinä, eivät aikakautensa virheiden symboleina.

Ja nykyiset metsäammattilaiset ansaitsevat tulla kohdelluiksi oman aikansa ihmisinä – eivät menneisyyden syyllisinä.

Juri Laurila

verkostokoordinaattori

Metsäammattilaisten verkosto