Diplomaatti, tiedustelija vai vakooja? Suomalaisen sotilasasiamiestiedustelun historiaa

Heidi Ruotsalainen: Salatun tiedon tuottajat – Suomen sotilasasiamiesten tiedustelutoiminta 1918–1939

Julkaisuvapaa 1.10.2021

Sisällissodan kuohuttama Suomi oli vaikeassa tilanteessa. Pienen valtion itsenäisyys pitäisi turvata maailmassa, joka kävi suurta sotaa. Ulkopolitiikka ja armeijan tarvitsema tiedustelu piti saada toimimaan pian, jotta uusi valtio voisi varmistaa paikkansa ja valmistautua uhkiin. Rahat olivat tiukalla, ja diplomatiaa ja tiedustelua osaavia henkilöitä vähän.

1900-luvun alun sotilasasiamiehet olivat sotilaita, joiden tehtävät liittyivät niin diplomatiaan kuin tiedusteluunkin. Heidän lähettämisensä asemamaahan tarvitsi asemamaan suostumuksen, joten tässä he olivat lähettiläiden veroisia. He työskentelivät sotilastiedustelulle hankkien tietoa asemamaan armeijasta, sen johtajista, joukkojen sijoituksista ja uusimmasta asetekniikasta. Itsenäistyneen Suomen piti hypätä valmiiseen systeemiin mukaan, ja jo sisällissodan aikana lähetettiin ensimmäiset sotilasasiamiesten töitä tekevät upseerit Tukholmaan ja Berliiniin.

Heidi Ruotsalainen on pureutunut tuhottujen arkistojen sirpaleiseen materiaaliin ja selvittänyt, miten Suomi rakensi sotilasasiamiesjärjestelmänsä ja millaisten kysymysten kanssa vastaitsenäistynyt valtio joutui painimaan. Kirjeistä, kommenteista, ohjeista ja budjettilaskelmista rakentuu kuva siitä, miten Suomen sotilasasiamiesjärjestelmä toimi ennen toista maailmansotaa, mikä maailmalla kiinnosti ja mikä koettiin uhaksi.

Alussa keskeiseksi henkilöksi nousi Oscar Enckell, Venäjän armeijassa palvellut tiedusteluspesialisti, jonka Mannerheim halusi johtamaan suomalaista sotilastiedustelua. Enckell loi toimivan järjestelmän, mutta joutui eroamaan, kun nuoren polven jääkärit syrjäyttivät tsaarin armeijassa palvelleen vanhemman upseerisukupolven. 

Osaavaa tiedusteluhenkilökuntaa oli varsinkin 1920-luvulla vähän, joten vastuu kasautui harvoille. Kun majuri Ragnar Heikel, yksi tiedustelujohtajista, matkusti marraskuussa 1927 Virosta Suomeen, hänen lentokoneensa katosi. Tiedustelun johto oli aiemmasta viisastuneena hajautettu useisiin lentokoneisiin, joten kaikkia avainhenkilöitä ei menetetty kerralla. Villit spekulaatiot kuitenkin jäivät elämään: oliko kone lentänyt suoraan Neuvostoliittoon ja vienyt mennessään yhden tiedustelun nokkamiehen – vai oliko kyseessä sittenkin vain erittäin huonon sään aiheuttama lento-onnettomuus?

Yleensä sotilasasiamiehet toimivat diplomatian keinoin – lähettivät kohteliaita tiedustelukirjeitä asemamaan armeijan johdolle, tekivät raportteja, seurasivat lehdistöä ja sotaharjoituksia – mutta säilyneisiin arkistoihin on tallentunut tietoja myös elokuvien agenttitarinoita muistuttavia kertomuksia. Niihin liittyy myös nuori Etsivän Keskuspoliisin virkamies Urho Kekkonen, joka lähetettiin 1926 Suomen Moskovan-lähetystöön tutkimaan, miten venäläiset palkolliset olivat päässeet käsiksi kassakaapin sisältöön. Kopioidut ja vääriin käsiin joutuneet kassakaapin avaimet aiheuttivat mietittävää myös myöhemmin. 

Vaikka 1900-luvun alun sotilasasiamiehet venyttivät paikoin diplomatian kentän rajoja, Salatun tiedon tuottajat ­– Suomen sotilasasiamiesten tiedustelutoiminta 1918–1939 on kuitenkin eräänlainen tunnustus tiedustelun sitkeydelle ja pitkäjännitteisyydelle. Hyvä tilannekuva vaatii järjestelmällistä tiedonkeruuta, raportteja ja tietojen tarkistamista monesta suunnasta – siis paljon paperitöitä. Oikeat henkilöt pitää saada oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan, myös silloin kun talous on tiukalla.

Sotatieteiden tohtori, historioitsija Heidi Ruotsalainen (s. 1985) on väitellyt Suomen sotilasasiamiesjärjestelmän varhaisvuosista. Tutkimuksen tiedot on koottu yhdistelemällä sodan aikana ja jälkeen tuhottujen arkistojen jäänteitä. Ruotsalaista kiinnostavat ihmiset tiedustelujärjestelmän takana.

Arvostelukappaleet, haastattelupyynnöt, lisätiedot: hanna-leena.soisalo@atena.fi