Jo nuorena poikkeuksellista lahjakkuutta, ahkeruutta ja taiteelle omistautumista osoittanut Elin Danielson-Gambogi opiskeli Helsingissä ja Pariisissa, tutustui ulkoilmamaalaukseen Bretagnessa ja kuului Ahvenanmaalla toimineeseen Önningebyn taiteilijasiirtokuntaan. Hänet palkittiin uransa aikana moneen kertaan maalauksistaan. Niitä nähtiin aina Turusta ja Helsingistä Pariisin maailmannäyttelyyn ja Venetsian biennaaliin, johon hän osallistui ensimmäisenä suomalaistaiteilijana vuonna 1899. 

Kiitoksen lisäksi taiteilija kohtasi myös kritiikkiä, joka kohdistui hänen kuvaamiinsa aiheisiin – ”krapulainen neiti tupakoimassa!”, sukupuoleensa – ”näitä vaimonpuolisia maalaajoita” ja liialliseen itsenäisyyteen opettajana. 

Danielson-Gambogin säilynyt kirjeenvaihto on ollut Salla Leponiemelle tärkeä tietolähde. Kirjeiden kautta valottuu esimerkiksi läheinen ystävyys taiteilijatoveri Akseli Gallen-Kallelan kanssa ja intohimoinen rakkaussuhde norjalaiseen kuvanveistäjä Gustav Vigelandiin. Avioliittoon 13 vuotta nuoremman italialaisen Raffaello Gambogin kanssa tuli rakkauden ja läheisen työtoveruuden lisäksi muutakin – pettäminen, aviokriisi, puolison sairastuminen ja taloudellisia huolia.  

”Aviokriisi ja Raffaellon sairastuminen osuivat harmillisesti hetkeen, jolloin Elinin tähti olisi voinut lähteä nousuun. Parin vuoden poissaolo taidemarkkinoilta vaikuttaa vieneen häneltä Italiassa mahdollisuuden saavuttaa vakiintunut asema. Hän ei päässyt oikealla hetkellä luomaan suhteita suosijoihin, kriitikoihin ja muihin taiteen portinvartijoihin, joiden avulla hän olisi saattanut saada näkyvyyttä ja ansaitsemansa huomion”, Salla Leponiemi kirjoittaa. 

Salla Leponiemi on koulutukseltaan taidehistorioitsija ja laulaja. Leponiemi asuu Firenzessä, haaveidensa kaupungissa, jonka hän on löytänyt varhaisrenessanssin taiteen viekoittelemana.  

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi 
285 sivua 
myös äänikirjana, lukija Ella Pyhältö