Julkisten hankintojen vaatevarastoja päätyy turhaan poltettavaksi – hankintakäytännöt kaipaavat muutosta

Työ-, suoja ja virkavaatteita julkiselle sektorille hankitaan julkisten kilpailutusten kautta. Osaan työvaatekilpailutuksista on hiipinyt käytäntö, jossa loppuvarastoja joudutaan tuhoamaan polttamalla ne energiaksi.

Vaatteiden ylijäämästä on puhuttu viime aikoina erityisesti kuluttajabrändien näkökulmasta. Suurten muotibrändien on kerrottu hankkiutuvan eroon myymättömistä tuotteista polttamalla varastot. Suomalaisten kuluttajabrändien toimintatapa on toisenlainen. Tuote-erät ovat pienempiä, ja viimeisistäkin tuotteista pyritään yleensä hankkiutumaan eroon mm. alennusmyynneillä.

Työasuissa tilanne on toinen. Julkisia kilpailutuksia tehdään tietyssä syklissä, ja kun työvaatteiden toimittaja vaihtuu, varasto jää useimmiten edellisen työvaatevalmistajan käsiin. Esimerkiksi viranomaisasuja ei voi käyttää missään muualla.

”Suomalaiset työvaateyritykset pitävät julkista kilpailutusta hyvänä asiana ja ne osallistuvat kilpailutuksiin mielellään. Tähän loppuvarastojen hävittämisen epäkohtaan olisi kuitenkin syytä puuttua. Näin suuri hukka olisi vältettävissä muuttamalla hankintojen käytäntöjä. Mitään lainsäädännöllistä perustetta tälle käytännölle ei ole”, sanoo Suomen Tekstiili & Muoti ry:n toimitusjohtaja Anna-Kaisa Auvinen.

Valmistajan ylläpitämä varasto on helposti melko suuri, koska yhteen työasuun kuuluu useita eri vaatekappaleita useassa eri koossa. Yhden ammattiryhmän työasuun voi kuulua noin 100-150 eri tekstiilituotetta.

Määrä voi kuulostaa suurelta, mutta vaatekappaleita kertyy, kun tarvitaan esimerkiksi aluspaitoja, sukkia, päällysvaatteita ja niin edelleen, ja Suomen neljä vuodenaikaa asettavat vaatetukselle omat vaatimuksensa.

Kymmeniä tuhansia kiloja tekstiilijätettä

”Tekstiilijätettä voi syntyä yhdeltä yritykseltä yli 13 000 kiloa vuodessa, ja Suomessa toimii runsaasti työvaatevalmistajia. Puhutaan siis huomattavista määristä tekstiilijätettä, jonka syntyminen voitaisiin välttää hyvällä suunnittelulla ja järkevillä julkisten hankintojen käytännöillä”, Anna-Kaisa Auvinen sanoo.

Suomessa on vielä niukasti mahdollisuuksia tekstiilikierrätykseen. Osa ylijäämästä viedään Keski-Eurooppaan, missä se kierrätetään esimerkiksi autojen tai kodinkoneiden komposiitteihin ja eristeisiin. Pääosa kuitenkin päätyy energiana hyödynnettäväksi eli polttoon – osa jo siitäkin syystä, että esimerkiksi palosuojakäsittelyt voivat estää kierrätyksen.

Tämä ei ole resurssiviisasta toimintaa. Koko tekstiilituotteiden valmistusketjussa pitäisi pyrkiä siihen, että hukkaa ja jätettä syntyy mahdollisimman vähän, ja tuotteet pysyvät mahdollisimman pitkään käytössä.

”Kiertotalouden edistämiseen on hallitusohjelmassa vahva painotus, ja julkisella sektorilla on tässä vaikuttamisen mahdollisuus. Ongelmaa voitaisiin lähteä korjaamaan esimerkiksi ministeriöiden ohjeistuksella hankintakäytäntöihin”, Auvinen sanoo.

Käytäntöä voisi muuttaa esimerkiksi niin, että julkisen puolen tilaaja omistaisi varaston, eli sillä olisi taloudellinen intressi huolehtia sen käytöstä hävittämisen sijaan. Toinen vaihtoehto olisi määritellä hankinnassa, että loppuvarasto siirtyy kilpailutuksen voittajalle eli toiselle työvaateyritykselle tiettyyn hintaan.

Suomen Tekstiili & Muoti on kutsunut julkisista hankinnoista vastaavia tahoja ja työvaateyrityksiä saman pöydän ääreen keskustelemaan ratkaisuista, mutta toistaiseksi asia ei ole edennyt. Vasta muutamat toimijat ovat lähteneet mukaan keskusteluun ratkaisujen löytämiseksi.

”Julkisilla varoilla on mahdollisuus näyttää esimerkkiä ja vaikuttaa resurssiviisaan toiminnan edistämiseen. Ei ole järkevää valmistaa laadukkaita ja kalliita työ- ja suojavaatteita, ja sitten hävittää ne käyttämättöminä. Se on vähän kuin valmistaisi huolella hyvän aterian laadukkaista raaka-aineista, mutta päättäisikin olla syömättä ja heittäisi koko aterian bioroskikseen”, Anna-Kaisa Auvinen sanoo.