Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, ovatko hallituksen tavoittelemat päätökset työllisyystoimista lykkääntymässä syksyn budjettiriihestä vuoden loppuun vai ei.

Työllisyyden kannalta ei ole juuri eroa sillä, onko päätökset tehty kuluvan vuoden syys- vai joulukuussa. Sillä taas on monen ihmisen ja kansantalouden kannalta väliä, että työllisyyttä parantavia rakenteellisia uudistuksia olisi pitänyt tehdä jo useita vuosia sitten. Nykyisen hallituksen saamattomuus työllisyystoimissa ei siis ole mitenkään poikkeuksellista.

Suomessa on jo pidemmän aikaa tiedetty esimerkiksi demografisen rakenteen muuttuminen. 1990-luvulla työryhmissä pohdittiin ikääntymisen vaikutusta työmarkkinoihin ja talouskasvuun. Tämä tapahtui siis ennen kestävyysvaje-termin yleistymistä.

Myös sosiaaliturvajärjestelmässä ja työttömyysturvajärjestelmässä olevista valuvioista on keskusteltu ja niitä on analysoitu jo pidemmän aikaa. Työmarkkinoidemme jäykkyydet ovat olleet asioista perillä olevien tiedossa jo vuosia.

Miksi hallitukset poliittisesta koostumuksesta riippumatta ovat olleet aikaansaamattomia työllisyystoimissa? Selitys on demokratiavaje. Työelämäkysymyksissä parlamentaarinen päätöksenteko ei toimi, sillä korporatiivisella järjestelmällä on käytännössä veto-oikeus.

Koska korporatiivisessa järjestelmässämme on (yleensä) kaksi vastakkaista näkökulmaa, lopputuloksena on laiha kompromissi, jossa mikään ei käytännössä muutu. Jos järjestelmä löytää yhteisen tulokulman, silloin optimoidaan järjestelmään kuuluvien etuja jättäen muut ulkopuolella. Keskustelu työttömyysturvasta on tästä oiva esimerkki.

Julkinen sektori paisuu vauhdilla

Toinen tie lykätä uudistuksia on ollut yhteiskunnan ”julkissektoristaminen”. Vuonna 1975 kansantalouden tilinpidon mukaan julkisyhteisöissä työskenteli 15,9 prosenttia työllisistä, mikä tarkoitti noin 370 000 yksilöä. Tuolloin yrityksissä työskenteli 63 prosenttia työllisistä, mikä vastasi noin 1 463 000 yksilöä.

Vuoteen 2019 mennessä muutos on ollut suuri: julkisyhteisöissä työskentelevien osuus on noussut 27 prosenttiin. Se vastaa noin 645 000 yksilöä, kun yrityksissä työskentelevien määrä on pysynyt käytännössä samalla tasolla, vaikka väestön määrä kyseisellä aikavälillä on kasvanut hieman yli 800 000 yksilöllä.

Julkiset menot ovat voimakkaasti kasvaneet ja ne on rahoitettu verottamalla ja lainanotolla. Kaikkea lainanottoa ei voida panna taloudellisten kriisien piikkiin.

Uudistuksia ei voi lykätä muiden rahoilla

Budjettirajoitteen löysentämisellä on kuitenkin rajansa. Veroastetta on nostettu, uusia verokohteita on löytynyt ja lainaa on saatu joidenkin mielestä jopa erinomaisin ehdoin. Hyvä näin, mutta loputtomasti ei vain pystytä lykkäämään uudistuksia muiden rahoilla.

Tätä seikkaa yritetään joidenkin tahojen kohdalta vesittää keskustelulla valtion velan luonteesta ja takaisinmaksusta. On selvää, että valtionvelka poikkeaa luonteeltaan kotitalouden velasta. Yhtä lailla selvää on, että lisävelkaantuminen ei paranna taloudessa olevia tautipesäkkeitä ja tilanne voi myös kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla heilahtaa nopeasti epäedulliseen suuntaa.

Työllisyystoimia on vaikea tarkasti todentaa

Työllisyystoimien lykkäämistä ei tulisi myöskään perustella sillä, että niiden (tarkkoja) vaikutuksia ei voida todentaa. Otetaan esimerkiksi toisinsopimisen kieltojen poistaminen lainsäädännöstä.

Ensiksi, tällaista järjestelmää ei muu maailma tunne, joten kansainvälisistä tutkimuksista ei ole löydettävissä vastaavaa koeasetelmaa. Myöskään kotimaisesta tutkimuksesta ei löydetä suuntaviivoja, koska järjestelmää ei ole juurikaan uudistettu.

On kuitenkin selvää, että jos kaikilla yrityksillä olisi mahdollisuus samanlaiseen joustavuuteen kuin järjestäytyneillä yrityksillä on, työn kysyntä kasvaisi. Tämän suuntainen vaikutus havaitaan useammastakin kyselyihin perustuvasta selvityksestä. 

Ansiosidonnaisen työttömyysturvan lyhentämisen ja/tai porrastamisen vaikutukset yksilöiden käyttäytymiseen on toinen esimerkki vaikeasti tutkittavasta ilmiöstä. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että  enemmistö empiirisestä tutkimuksesta tukee ansiosidonnaisen työttömyysturvan lyhentämisen ja porrastamisen positiivisia työn tarjontavaikutuksia.

Myös huolellinen kotimainen tutkimus on osoittanut, että esimerkiksi työttömyysputki heikentää ikääntyvien työllisyyttä ja työttömyysputken alaikärajan nostaminen lisää työllisyyttä.

Sosiaaliturvan uudistus avainasemassa

Sosiaaliturvan uudistaminen työntekoa kannustavampaan suuntaan on työllisyysasteen nostamisen kannalta avainasemassa. Kannustaminen ei aina tarkoita heikentämistä. Jos sosiaaliturvan uudistamisen ehdoksi laitetaan se, että kenenkään taloudellinen asema ei missään vaiheessa saa uudistuksen jälkeen heiketä verrattuna nykyjärjestelmään, ollaan mahdottoman edessä. 

Järjestelmä, jossa pyritään maksimoimaan yksilön elinkaarituloja, on järkevämpi kuin se, että uudistuksen esteeksi tulee esimerkiksi väliaikainen tuen tason tippuminen. Työllisyys on kuitenkin parasta sosiaalipolitiikkaa.

Yllä on nostettu esille kolme rakenteellista uudistusta: paikallinen sopiminen, ansiosidonnainen työttömyysturvajärjestelmä ja sosiaaliturva. On paljon muitakin työllisyyteen vaikuttavia rakenteellisia uudistuksia, joita yhteiskunta kipeästi tarvitsee.

Mainitut kolme ovat kuitenkin taloudellisen tärkeyden lisäksi sellaisia, jotka omalta osaltaan toimivat myös yhteiskunnallisen päätöksenteon ”terveyden” mittareina. Jos ei-parlamentaariset voimat omalla voimankäytöllään estävät uudistamisen, työllisyysasteen nostaminen tulevaisuudessa tullee olemaan vielä kivuliaampaa.