Lastenkirjailija Sirkka Knuutila rakastaa joulua ja tarinoi tontuista

(Kirjoitus on julkaistu Kustantamon kuulumisia -blogissa 19.12.2022.)

Istun työhuoneessa ympärilläni Rosmariini-kirjoistani tutut nukkehahmot: Rosmariini, Lipstikka, Kinuski, Ratamo, Lumiukko, Anelma Alviina, Peeveli Pahkeinen, Pyrypoika ja Pyrykuningatar. Nuket tein kymmenen vuotta sitten, kun halusin visualisoida tarinoitani muutenkin kuin sanoilla. Satuhahmojen luominen nukeiksi oli ainoa taitamani tapa visualisoida tarinoita, kunnes onnellisten sattumien summana, kiitos Avaimen, löytyi Olga Badulina. Nyt samat hahmot kurkistelevat minua myös Olgan ihanista kuvituskuvista, joita olen kehystänyt työhuoneeni seinälle. Joka aamu, kesät talvet, satujeni seikkailijat pyytävät istahtamaan tarinatuoliin ja yhteen ääneen kysyvät: Miten tarina jatkuu tänään? Mutta nyt joulun lähestyessä mietin, miten minusta tuli minä. Joulua kokopäivätoimisesti rakastava ja tontuista tarinoiva kirjoittaja. 

Kurkistus omaan lapsuuteeni kertoo, että ei minusta tainnutkaan tulla. Olen ollut sitä aina. Se vilkas, ison perheen pienimmäinen rasavilli oli paljolti kuin Rosmariini. Mutta paljon on myös Rosmariinissa unelmaa siitä, millainen olisin halunnut olla. Minulla ei ollut kaunista, punaista mekkoa ja takkia, puhumattakaan paksua, neljälle letille sidottua tukkaa. Kuljin lapsuuteni kolme vuotta vanhemman veljeni vanhoissa vaatteissa, jotka hyvin vielä kestivät railakasta menoani. Ja tukkani oli äidin taidonnäyte siitä, mitä isoilla saksilla saatiin aikaiseksi ohuesta, neljä pyörtäjäistä otsalla törröttävästä huitukasta. Muistan myös unelman pikkuveljestä, jota olisin voinut hellitellä samaan tapaan, kuin iso perheeni minua, kuopusta. 

Muistikuvia lapsuuteni pienestä kotikylästäni olen siirtänyt tunturin kupeessa sijaitsevaan kolmen tonttuperheen, Mausteisten, Karkkisten ja Kukkaisten kylään. Itäsuomalainen kumpuileva kylämaisema sulautuu hyvin taustaksi talvisille seikkailuille. On korkea Ruunarinne ja mäkisiä peltoja mäenlaskuun ja tiettömiä taipaleita hiihtää pelottavaan Pahakuruun. 

Vaikka siirtolaisperheen elämä oli vaatimatonta 50-luvulla, joulu oli aina suuri juhla. Sitä valmisteltiin jo kauan etukäteen. Se sisälsi salaperäisyyttä, kujeilua, kepposia ja kauneutta. Ensimmäiset merkit joulun lähestymisestä olivat äidin syksyn mittaan leipää paistaessaan pyöräyttämä pieni leipä ja sanat: Tämän annan jouluaattona elukoille. Eläimet olivat äidille kaikki kaikessa. Hän osasi aidosti välittää, rakastaa ja myötätuntea, olipa kysymys ihmisistä tai eläimistä. Niinpä jouluaattona koko navetan väki sai herkkuillallisen. Navetassa asustivat kolme lehmää, kaksi vasikkaa, kolme lammasta ja tallissa hevonen ja orrellinen kanoja ja kukko. Ja possu, joka ikävä kyllä oli joutunut luopumaan elämästään ja odotti tiinussa suolaliemessä joulukinkuksi paistamista. 

Olin täyttänyt kesällä neljä vuotta. Syksyllä kolme vuotta vanhempi veljeni aloitti koulutien. Iloisen vekkuliveljeni oli vaikea oppia lukemaan, joten syksyn pimeinä iltoina hasakin kohisevassa mutta kirkkaassa valossa, milloin äiti, milloin isä tai sisko, istutti hänet tuvan pöydän ääreen avonaisen aapiskirjan eteen ja yritti parhaansa mukaan avata pojalle lukemisen salat. Minä tapani mukaan höselsin pitkin penkkejä, kiepuin ja kiehnäsin. Kurkin veljen ihanaa uutta aapista, sen kuvat ja kirjaimet olivat niin kiehtovia. Veli yritti ja yritti, tavasi ja tavasi saadakseen sanasta selvää. Minä vilkaisin kirjaa ja sanoin sanan. Ja seuraavankin. Tätä jatkui, kunnes minut häädettiin häiritsemästä toiseen huoneeseen. Mutta sinä syksynä veljeni oppi kuin oppikin lukemaan. Ja minä. Tuon syksyn jälkeen minulla ei ole koskaan ollut tekemisen puutetta. 

Samana syksynä, joulun aattoaamuna pääsin isän kanssa hakemaan lähimetsästä joulukuusta. Tuona syksynä ei ollut satanut kovin paljon lunta, joten minunkin pienien koipien maavara riitti lumessa rämpimiseen. Oli ihan hiljaista, vain jostain kantautui koiran haukku, tikka koputteli puunlatvassa, ilma tuoksui vastasataneelta lumelta. Olin onnellinen ja innoissani. Se tietenkin purkautui ilmoille jatkuvana iloisena puheen pulputuksena. Tarkastelimme monta kuusta. Isä karisteli lumet ja päätyi toteamukseen: Liian harva. Tai: Liian leveä. Tai: Vino runko. Tai. Etsintä jatkui ja jatkui. Olimme jo kulkeneet oman metsän laitaan saakka. Sitten isä hyssytteli: Ole nyt kerrankin edes hetki hiljaa! Ja siinä se oli. Täydellinen joulukuusi. Juuri sopivan mittainen, juuri sopivan tuuhea, juuri sopivan leveä, juuri sopiva meidän tupaan. Juuri sopivasti naapurin metsän puolella. 

Joulukuusi levitti ihanaa tuoretta tuoksuaan keskellä tupaa koristeina piparkakut, omenat, lippunauha, muutamat karamellit ja kynttilät. Kinkku tirisi uunissa karjalanpaistin ja laatikoiden kanssa, piirakat ja pullat oli jo paistettu. Aika mateli hitaammin kuin koskaan. Olin malttamaton. Odotin niin joulupukkia. Isä ja molemmat veljet kiusoittelivat minua koko päivän: Usko vaan, juuri silloin, kun olet saunassa, joulupukki tulee, ja kun pukki kysyy, että onkos täällä tämän nimistä tyttöä, me sanomme, että ei ole tässä talossa näkynyt. 

Kiusoittelu jatkui koko iltapäivän pitkät tunnit. Mietin, miten pystyisin varmistamaan, että olisin taatusti paikalla, kun joulupukki tulee. Isä kävi laittamassa joulusaunan lämpenemään. Meillä oli tapana käydä saunassa niin, että isä ja pojat kävivät ensin sillä aikaa kun äiti oli iltatöissä navetassa, ja sen jälkeen äiti ja me tytöt. Tein suunnitelman. Menisin yksin saunaan ennen kaikkia muita. Salaa. Livahdin ulos, kun uskoin saunan olevan jo lämmin. Olihan äitikin jo navettatöillä. Riisuin vaatteet pukuhuoneessa ja siirryin hämärään löylytupaan. Vain pieni saunalyhty pukuhuoneen puolelle antavasta ikkunasta valaisi mustaa löylyhuonetta. 

Nurkassa seisoi valtavan kokoinen pönttöuuni. Olin oppinut, että ensin pitää lyödä häkälöylyt. Laitoin löylyvettä pesuvatiin, nousin alimmalle lauteelle ja kurotin avaamaan uunin yläluukun löylykauhalla. Onnistui. Ja sitten, häkälöylyt. Iso pönttöuuni kihisi ja sihisi. Mutta minä unohdin vetää käteni tarpeeksi nopeasti pois uunin luukusta, joten tulikuuma höyry tavoitti sen ja tunsin kamalan polttavan kivun. Hätäännyin. Näin hämärässä, että käsi ranteesta ylöspäin oli musta. Yritin hangata mustaa pois, mutta iho meni rullalle ranteesta. Nyt tuli itku. Juoksin nopeasti pukuhuoneeseen, sujautin huopatossut jalkaani ja nakupellenä juoksin äidin luo navettaan. 

Jouluaaton pakkasilmassa käsi tuntui paremmalta, joten ehdin jo huokaista helpotuksesta; ei tässä tainnut pahemmin käydä. Äiti oli kumartuneena lehmän alle lypsämässä. Siinä sopersin navetan lattialla mitä itkultani pystyin. Että olin saunassa yksin, että joulupukki tulisi juuri silloin kun olisin saunassa ja että käsi paloi häkälöylyssä. Äiti ponnahti ylös lehmän alta, kaappasi minut kainaloonsa ja juoksutti parkuvan pienen tyttönsä tupaan. Tuvan valossa selvisi nopeasti, että käsi oli palanut tosi pahasti. 

Joulurauha oli tipotiessään. Ilo ja onni olivat rikki. Mistä lie löytynyt kellarin käytävästä inhottavalle haisevaa keltaista linimenttiä, jota käteeni siveltiin. Kipu oli entistä kamalampi. Minut laitettiin äidin sängylle. Itkin ja itkin ja huusin: Sattuu, sattuu! Ainoa konsti, joka tuntui auttavan oli, kun joku puhalsi paloalueelle, joten huusin myös: Puhaltakaa, puhaltakaa! Isä ja veljet olivat kontallaan sängyn vieressä ja puhalsivat. Ja äiti piti huolen, että puhalsivat siihen asti, ennen kuin lopulta nukahdin. 

– Siinä sitä nyt ollaan, kun piti pikkuista mukulaa kiusata koko päivän, nyt kyllä puhallatte vaikka koko yön, äiti vihoitteli isälle ja pojille, jotka korvat luimussa kuuntelivat ja tottelivat. Äiti otti harvoin määräysvallan perheessämme, mutta silloin kun otti, oli parasta totella. Jopa isän. 

Joulupukkikin kävi, tosin siitäkään en jaksanut iloita. Sen verran pahasti käsi paloi, että se nostatti kuumeen, joka sai oloni entistäkin kurjemmaksi. Kuumetta alennettiin kamalan makuisella Hota-pulverilla, mutta kipuun se ei auttanut. Joulupukki toi kaksi kirjaa, joten uudesta lukutaidostani oli suunnaton ilo, kun sen verran toivuin, että jaksoin kirjoihin kajota. 

Minulle on aina ollut helppoa aikamatkata takaisin lapsuuteen ja mielikuvitella itseni kokonaan toiseen todellisuuteen. Jo ennen kuin opin lukemaan ja kirjoittamaan, kirjoitin päässäni näytelmiä, joita perhe sitten kyllästymiseen saakka joutui katselemaan ja kuuntelemaan. Aihe oli useimmiten jouluinen. Kesälläkin. Se taas johtui siitä, että teatteriesitykseni hahmot määrittyivät sen mukaan, minkälaisia sopivia hahmoja kodistamme sattui löytymään. Ei niitä montaa ollut. Kaunis posliinibambi, guttaperkkainen vaaleanvihreä nallepankki, savinen kukkopilli ja ennen kaikkea kipsistä valettu joulutonttu, joka sai aina pääroolin. Lavasteet keksin milloin mistäkin. Kesällä oli ihan parasta, kun navetan takana metsässä oli valtavan iso laho kanto, jonka nakersin ja rakensin tontun taloksi. Siinä kului monta kirkasta kesäpäivää ja mielikuvitus laukkasi. Se on edelleen muistoissani hienoin ikinä näkemäni tonttutalo. 

Tonttutyttö Rosmariini alkoi esiintyä tarinoissani jo yli 30 vuotta sitten, kun omat lapseni olivat pieniä. Usein he toivoivat, että kertoisin tarinoita omasta lapsuudestani. Kun oma, ajan kultaama lapsuuteni riemuineen, suruineen, kolttosineen ja kepposineen oli moneen kertaan läpikäyty, tarinat muuttuivat kertomaan Rosmariinista. Ja joulua lähestyttäessä joulunodotuksesta pienessä tonttukylässä Korvatunturin kupeessa. 

Mitä syvemmälle tarinoihini olen sukeltanut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut, että Joulupukki ja tontut ovat meidän suomalaisten kansallisaarre. Omilla tarinoillani haluan kuljettaa lukijani klassisen sadun keinon tonttujen todellisuuteen. Heittämään joulun taian avulla arkihuolet ja tavoittamaan hippunen oikean joulun tunnelmaa. Niklas Bengtsson kirjassaan Sadunkertojat pohtii, onko satu viihdettä, taidetta vai tietoa ja kertoo amerikkalaisen William Bascomin määritelmästä, jonka mukaan satu on sepitelty, mutta myytti ja tarina ovat tosia. Rosmariini-kirjoissani sepitetty satu ja tarinan todellisuus sekoittuvat sujuvasti kokonaisuudeksi, josta ei voi tietää, mikä on satua ja mikä on totta. 

 

Sirkka Knuutila