Kyllä pojalla pitää olla oikeus vihata isäänsä, ainakin ensimmäiset viisikymmentä vuotta, ilman että isä yrittää tukahduttaa sitä vihaa. Sen jälkeen voi ehkä hiukan armahtaa, mutta ei sen armon kanssa saa hosua.

Kirjeenvaihto lähtee liikkeelle siitä, kun isä haluaa kuulla, mitä hänen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan muuttaneelle pojalleen kuuluu. Kirjeenvaihdon edetessä Antti päättää näyttää isälleen Petrille, mitä on kirjoittanut. Kahden kirjailijan viisas ja rehellinen keskustelu saa lukijan pohtimaan: mitä jos sen kaiken pukisikin sanoiksi ja uskaltaisi?

Lapsella olisi varmasti helpompaa, jos isä olisi vuorenvarma hahmo. Mutta kai epävarmuudestakin voi olla hyötyä. Sehän kannustaa ajattelemaan. Pakottaa ajattelemaan. On kornia väittää, että taide vaatisi trauman, mutta uskon, että jostakin harmonian lajista ihmisellä on kova puute ja pula, jos se tosissaan ryhtyy kirjoittamaan romaania. Tai toisin päin: Jos ihminen on niin herkkä että se haluaa kirjoittaa, siitä seuraa väistämättä myös jotain hankalaa.

Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta
219 sivua
ilmestyy ja on arvosteluvapaa 2.1.2020

Lisätietoja ja vedospyynnöt: eeva.herrainsilta@gummerus.fi