Mielenterveysomaisten oikeudellista asemaa on vahvistettava

Mielenterveyspalveluiden ja niiden lainsäädännön kehittämisessä ei huomioida tällä hetkellä riittävästi psyykkisten sairauksien luonnetta.  

– Esimerkiksi psyykkisesti sairastuneen läheiset eli mielenterveysomaiset tekevät paljon näkymätöntä työtä, jota ei tunnisteta. Olemmekin esittäneet hallitusohjelmatavoitteissamme, että mielenterveysomaisten asema tunnustettaisiin lainsäädännössä, sanoo Mielenterveysomaisten keskusliitto – FinFamin toiminnanjohtaja Tiina Puranen. 

– Lisäys on tarpeellinen, koska mielenterveysomaisten oikeudellista asemaa heikentää se, että omaisen roolia ei ole kirjattu lakiin. Näin jää tunnistamatta ne henkilöt, joiden elämään läheisen psyykkinen sairaus tuo kuormitusta. 

Psyykkinen sairaus vaikuttaa usein henkilön psyykkistä ja fyysistä toimintakykyä alentavasti. Heikentyneen toimintakyvyn vuoksi niin hoitoon hakeutuminen kuin arjessa selviytyminen vaatii sairastuneen läheisiltä työtä ja vastuunottoa, vaikka sairastunut olisi täysi-ikäinen henkilö. 

– Kun mielenterveyspalveluiden piiriin ei pääse, hoito- ja valvontavastuu kaatuu sairastuneen läheisille. Jatkuva huoli ja hälytysvalmiudessa oleminen kuluttavat ja vievät voimavaroja.

Raskas tilanne voi johtaa siihen, että myös vastuunkantaja sairastuu. Omaiset kuuluvatkin mielenterveyshäiriöiden riskiryhmään.  

– On tärkeää huolehtia myös lähipiirin jaksamisesta ja tuesta. Emme voi jäädä odottamaan, että huoli ja vastuu sairastuneesta alkaa näkyä muiden perheenjäsenten tai läheisten oireiluna.

Sosiaalihuoltolaissa on kirjattu, että palveluja annettaessa ja kehitettäessä on huomioitava perheen ja muiden läheisten 11 §:ssä tarkoitettu tuen tarve.

– Riippumatta perheen tai lähipiirin käsitetulkinnasta, tai perhetyöhön käytettävissä olevista resursseista, sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoiden tulee huomioida ne omaiset, joiden elämään sairastuneen tilanne vaikuttaa, ja jotka kantavat merkittävää vastuuta hänen hoivastaan ja arjen tukemisestaan. 

Purasen mukaan perhetyön tulisi olla sisäänrakennettuna palveluissa. Aina tämä ei tarkoita massiivisia ja aikaavieviä toimia. 

– Pitkällisten arviointiprosessien sijaan ammattilaisten tulisi lähestyä perheitä ja kysyä, miten koko perhe voi ja miten voimme auttaa teitä arjessa? Nämä kysymykset on esitettävä kaikille perheille, joissa mielenterveyden huolet ovat läsnä.  

– Toivon, että perheet tunnustetaan mielenterveystyön perusyksiköksi ja omaisten roolin merkitys keskeiseksi osaksi mielen sairauksista toipumista, jatkaa Puranen. 

Myös mielenterveysomainen voi olla omaishoitaja 

Mielenterveysomaiset ovat eriarvoisessa asemassa verrattuna muihin omaishoitajiin, vaikka moni mielenterveysomainen tekee epävirallisesti yhtä paljon työtä kuin virallisetkin omaishoitajat. Suomessa on noin 50 000 sopimusomaishoitajaa, mutta vain muutama prosentti heistä on psyykkisesti sairastuneen omaisia. 

– Mielenterveysomaisia ei tunnisteta omaishoitajiksi, vaikka omaishoitoa tarvitaan myös psyykkisten sairauksien vuoksi, korostaa Puranen.

Perusteet tuen saamiselle tulisi olla yhtäläiset, ja omaishoidon tuen kriteereissä olisi huomioitava myös emotionaalisen tuen tarve ja kokonaistilanteen kuormittavuus. 

–  Omaishoidon tuki on myönnettävä myös silloin, kun hoidettavan sairaus ja oireet ovat psyykkisiä. Valitettavasti tällä hetkellä näin ei tapahdu. 

Hyvinvointialueet ovat erilaisia sekä lähtökohdiltaan että palvelujärjestelmiltään. Alueelliset erot oikea-aikaisessa hoitoon pääsyssä, monipuolisten avohoitopalveluiden saatavuudessa ja muissa perheiden tukimuodoissa ovat suuria ja ne tulisi tasata.  

– Olisi esimerkiksi tärkeää laatia yhtenäiset omaishoidon kriteerit, koska tällä hetkellä omaishoidon tuen hakemukset arvioidaan ja hoitopalkkioiden suuruus määritetään kunnissa hyvin erilaisilla ja osittain eri asioita painottavilla mittareilla.  

On tärkeää, että perheet saavat tasavertaista kohtelua riippumatta siitä, missä he asuvat. Omais- ja perhelähtöisyyden tulisikin näkyä lainsäädännössä, joka määrittelee sosiaali- ja terveyspalvelujen toteutumisen. 

– Jokaisen perheenjäsenen yksilölliset tarpeet tulee huomioida kaikilla tasoilla aina kansallisesta lainsäädännöstä arjen yksilöllisiin kohtaamisiin, päättää Puranen.