Ortodoksinen kirkko huolissaan Heinäveden kaivoshankkeesta

Suomen ortodoksinen kirkko esittää huolensa Heinäveden kunnan alueelle suunnitellusta grafiittikaivoshankkeesta. Toteutuessaan kaivostoiminta vaarantaisi ympäristön ja arvokkaan vesistöalueen, sekä muodostaisi ylipääsemättömän haitan niin Lintulan kuin Valamonkin luostarien elinkeinoille ja niiden toiminnan perusteille. Kirkkomme luostarit elävät merkittävissä määrin omavaraistaloudessa rauhaa ja luontoa kunnioittaen, ja ne ovat riippuvaisia puhtaasta luonnosta. Niiden elinkeino on täten vaarassa, jos ilma ja vesi saastuvat. 

Kaavailtu kaivos Kermajärven luonnonsuojelualueen välittömässä läheisyydessä vaarantaisi myös alueella eläviä EU-direktiivien suojaamia lajeja. Kermajärvi on lisäksi tärkein puhtaan veden syöttäjä Saimaaseen. Kielteiset seuraukset alueen luonnolle ja sen luostareille – erityisesti Lintulan luostarille, jonka yksi pääelinkeinoista on yrttien kerääminen, viljely ja myyminen – voivat olla jopa pysyvät. Heinäveden paikallinen yhteisö voi tulevaisuudessa joutua kärsimään tästä kaivoshankkeesta.

Ortodoksisen kirkon kirkkovuosi alkaa syyskuun alusta. Sen ensimmäinen päivä (1.9.) on omistettu luomakunnalle. Kirkoissa lauletaan silloin kiitosta luomistyölle ja Luojalle. Syyskuun ensimmäinen päivä on ollut ortodoksisen kirkon päämiehen, Ekumeenisen patriarkan aloitteesta jo vuosia omistettu erityiseksi rukouspäiväksi luonnon suojelemiseksi. Sittemmin tapa on otettu käyttöön laajemminkin. Ensin tätä käytäntöä seurasi Euroopan kirkkojen konferenssi ja myöhemmin sekä Kirkkojen maailmanneuvosto että katolinen kirkko. 

Luomakunnan päivää on vietetty kirkossa vasta muutama vuosikymmen, mutta jo 200–300-luvulla Egyptin autiomaassa elänyt pyhä Antonios Suuri tavattiin sanomasta ”Luonto on kirjani; siitä voin lukea Jumalan töistä”. Suomi on yksi niistä länsimaista, joissa ihmiset tuottavat kehitysmaihin verrattuna moninkertaisen määrän ilmastoa tuhoavia päästöjä. Luomakunnan päivä muistuttaa siitä, että kristityn elämäntyyliin kuuluu vapaaehtoinen suostuminen luonnonvarojen niukempaan kulutukseen.

Luonto ei voi olla jatkuvan riiston kohde. Idän ortodoksisessa perinteessä katsomme luontoa viljelijän ja varjelijan näkökulmasta (1. Moos. 2:14). Tässä tulkinnassa kirkkomme näkee ihmisen puutarhanhoitajana. Hän ei ole maapallon tai minkään sen osankaan ”herra”, vaan ainoastaan sen vaalija, sillä maailma on annettu meille rajalliseksi ajaksi.

Ortodoksinen kirkko haluaa muistuttaa, että maapallon luonnonvarojen jatkuvan hupenemisen pitää johtaa ihmisten sitoutumiseen paljon nykyistä konkreettisempaan ekologiseen toimintaan. Ympäristöetiikka ei ole yksilökeskeistä tai kaupallista. Pohjimmiltaan se on yhteisöllistä. 

Ilmastonmuutos ja muut globaalit yhteiseen elinympäristöömme vaikuttavat ilmiöt osoittavat, ettemme ole tarpeeksi sitoutuneita viljelijän ja varjelijan osaan. Tarvitsemme siis maailmanlaajuista mielenmuutosta. Paikallisesti se voi alkaa siitä, että huolehdimme paikallisella tasolla sovussa toistemme kanssa lähiympäristömme hyvinvoinnista tulevia sukupolvia ajatellen.

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo