Puhuttava runo - Marginaalista ponnistava Tuomas Alatalo herättää tunteita ja yllättää esikoisruonoteoksellaan

Tasainen raksutus, makuuhuoneen kyljessä, sisään, ulos.

Hengitys vingahtaa, ilmaan nousee kuplia, ilmitulemattomia maitorohtosia
virtana sisään kuin unet joissa saa uudestaan ottaa horjuvan ensiaskeleen.

Tervehtiä itseään uudessa asennossa.

Kutsua ensimmäisen kerran maasta koko jalanmitta, varpaat, kantapää.
Tervehtiä pinnalla tulevaisuutta.

Oletko kuullut kuinka kuutamo telkesi mielettömyyteen kuuhullut?
Toivon ehtiväni mukaan.

Espoolainen Tuomas Alatalo (s. 1977) on esikoisrunoilija. Hänen tarinansa on varsin poikkeuksellinen: vaikean CP-vammansa vuoksi puhumaan kykenemättömänä hän murtautui puhuvien joukkoon vasta 16-vuotiaana löydettyään tuetusta kirjoittamisesta keinon kommunikoida. Dystonian ja toiminnanohjauksen vaikeuksien vuoksi Alatalo tarvitsee toisesta ihmisestä fyysisen tuen kirjoittaakseen – ilman avustavaa henkilöä hän ei kykene vetämään kättänsä pois näppäimistöltä. Mittavista haasteista huolimatta hän ei tyytynyt kirjoittamaan vain puhuakseen arkisista asioista vaan hän halusi harrastaa kirjoittamista myös taiteellisin tavoittein. Jo nuorena aikuisena hän julkaisi omaelämäkerrallisen teoksen

Olen ja saan sanoa (WSOY 1999) ja työskenteli kolumnistina Metro- ja Voima-lehdille. Hän hakeutui myös kirjoittamisen oppiin, jota hän onkin saanut runsaasti mm. Oriveden opistosta, Snellman-korkeakoulusta, Kriittisestä korkeakoulusta ja kesäyliopistosta. Proosallisen työskentelyn jälkeen hän innostui eritoten runoudesta nimenomaan kirjoittajakurssien ansiosta.

Alatalo on kirjoittanut runoja viime vuosituhannelta lähtien lukuisien avustajatulkkien turvin. Hänen ilmaisunsa on kehittynyt aikojen saatossa tiiviimmäksi, mutta sille tunnusomaiset piirteet ovat säilyneet samoina vuodesta toiseen: Alatalo pyrkii kuvaamaan kiinnostavasti ja omasta kokemuksestaan käsin kenties arkisia ja vähäpätöiseltäkin vaikuttavia asioita. Hän haluaa avata lukijalle omaa, hieman erilaista kokemusmaailmaansa kirjoittaen esimerkiksi siitä, miltä junan liike tuntuu pyörätuolista käsin.

Hänen pyrkimyksenään on herättää tunteita ja yllättää lukija viemällä tämä myös erikoisempiin maailmoihin, kuten pannuhuoneisiin. Silloin kun Alatalo ei kirjoita, hänet voi löytää ihmisten joukosta muun muassa konserteista, elokuvista, urheilutapahtumista tai nauttimasta hyvästä ruoasta. Alatalo ei anna vaikean vammansa rajoittaa häntä vaan hän haluaa elää nautinnollista, täyttä elämää.