Sähkön siirtohintojen nousun takana on laki toimitusvarmuuden parantamisesta. Se on pakottanut siirtoyhtiöt mittaviin säävarman verkon investointeihin, ja tätä investointitahtia kestää vielä kahdeksasta kuuteentoista vuotta, riippuen siirtoyhtiöstä.

Tehokkain keino siirtohintojen nousun rajoittamiseksi olisi helpottaa toimitusvarmuuden kriteerejä. Olen varma, että suuri osa asiakkaista valitsisi hieman pidemmät sähkökatkot, jos vain saataisiin hillitymmät siirtohinnat.

Ylen tuoreessa artikkelissa, 12.10.2020, on nostettu paljon hyviä asioita esille. https://yle.fi/uutiset/3-11588082

Sähkömarkkinalain myötä siirto- ja jakeluverkkotoiminnasta tehtiin kärjistetysti sanottuna rahasampo, joka sallii sitä korkeammat tuotot, mitä kalliimpia rakenteita toteuttaa säävarman verkon rakentamisessa. Väärissä käsissä tällainen mekanismi on erittäin vaarallinen.

Hyvin erilaiset maasto- ja asiakastiheyden olosuhteet tekevät vaikeaksi rakentaa kaikkiin olosuhteisiin toimiva sääntelymalli. Sääntelymalli on hyvä, mutta siinä on kehitysvaraa edelleen.

Totuus löytyy lukujen takaa – olosuhteet määrittävät investointien tarpeellisuuden

Korkeat siirtomaksut eivät välttämättä kerro liiketoiminnan vastuullisuudesta tai vastuuttomuudesta. On kovin eri asia, onko verkkoa esimerkiksi 263 metriä per asiakas, kuten Järvi-Suomen Energialla, vai alle kaksikymmentä metriä, kuten monissa kaupungeissa. Kaupunkien verkot ovat jo ennen säävarman lain velvoitettakin olleet maan alla, joten investointipaine ei ole niin iso. Maakuntien sähköverkot on rakennettu aikanaan ilmajohtoverkkona, joka on mahdollistanut maakuntien sähköistäminen. Tämä realiteetti on johtanut elinkustannusten nousuun kaupunkien ulkopuolella, mikä on ollut myrkkyä elinvoimanäkökulmasta.

Järvi-Suomen Energia Oy oli viimeisimmän, vuoden 2018 tilastojen, perusteella verkostopituutta kohti mitattuna operatiivisten kustannusten osalta tehokkain Suomen 75 verkkoyhtiöstä. Olosuhteet tasavertaistamalla yhtiön sijoitus oli viides. Järvi-Suomen Energia Oy investoi nyt 50 miljoonaa euroa vuodessa, kun liikevaihto on 75 miljoonaa euroa. Jottei yhtiön vakavaraisuus romuttuisi investointipaineen takia, tarvitaan kassavirtaa. Kassavirtaa saadaan toimintaa tehostamalla ja asiakaslaskutuksesta, siirtohinnoista. Siirtomaksuilla pidetään velkaantuminen kurissa.

Mielestäni kannattaa seurata siirto- ja jakeluverkkoyhtiöiden vakavaraisuutta enemmän kuin liikevoittoa. Vakavaraisuuden seuraaminen indikoi liiketoiminnan kestävyyttä ja omistajalinjausten vastuullisuutta.

Osattiinko vuonna 2013 sähkömarkkinalakia tehdessä katsoa tulevaan?

Ylen artikkelissa olisi ollut hyvä tuoda esille kymmenen vuoden takainen tilanne, jossa siirtoyhtiöiden johtajat kertoivat poliitikoille, että säävarman verkon rakentaminen johtaa korkeisiin siirtohintoihin. Mutta sitä ääntä ei kuultu, sillä huomio oli myrskyjen jälkeen sähkön toimitusvarmuudessa. Tämä näkökulma on tärkeä tuoda esille nyt, kun siirto- ja jakeluverkkoyhtiöistä ollaan tekemässä tarinan pahis.

Nyt siirto- ja jakeluverkkoyhtiöt ovat velkaantuneet, ja tulevat velkaantumaan, säävarman verkon rakentamisessa. Kun sähkökatkojen määrä on pienentynyt, toimitusvarmuus ei ole enää niin suurena huolena. Mutta siirtohintojen nousu on herättänyt laajaa tyytymättömyyttä. Poliitikkojenkin huomio on siirtynyt toimitusvarmuudesta hintakysymyksiin. Yleinen ilmapiiri on herkullinen populismille.

Siirto- ja jakeluverkkoyhtiöitä ei saa ajaa ansaan siten, että säävarman verkon rakentamisvelvoite pidetään nykyisellään, mutta regulaatiota muutetaan siten, että hintoja pitää leikata. Silloin siirtoyhtiöiden toiminnan jatkuvuus vaarantuu. Vain vakavaraiset yhtiöt voivat kehittää toimintaa tulevillekin sukupolville.

Poliittiset velvoitteet käynnistävät muutokset – lämmöntuotanto ja vesihuolto seuraavina?

Aikanaan sähkön toimitusvarmuuden nimissä luotiin säävarman verkon rakentamisvelvoite. Siitä seurasi rajusti kohonneet siirtohinnat. Nyt Suomessa ollaan poliittisin päätöksin viemässä rajulla tavalla lämmöntuotannon murrosta palamisesta perustuvasta lämmöntuotannosta muihin teknologioihin. Nyt voidaan sanoa, että lämmityksen kustannukset tulevat nousemaan kuluvalla vuosikymmenellä tämän politiikan seurauksena. Pelkään jälleen energiayhtiöiden joutuvan pahiksen rooliin. Seuraavaksi jonossa tulee olemaan vesihuolto, jossa samat elkeet ovat olemassa – mittavat korvausinvestointitarpeet ja ulkomaisen pääoman kiinnostus kriittiseen perusinfrastruktuuriin. Vesihuollon myllerrys lähtee liikkeelle, kun tapahtuu riittävän monta, riittävän vakavaa vesihuollon häiriötilannetta, jolloin poliittinen paine (sähkön siirtotoiminnan myrskyjen seurauksen tapaan) kasvaa vesihuollon regulaatiomallin rakentamiseksi. Toivottavasti silloin ei toisteta samoja virheitä kuin sähkön siirron regulaatiomallissa.

Uskon, että nykyistä regulaatiomallia pystytään korjaamaan sellaiseen suuntaan, että räikeimmät epäkohdat saadaan korjattua. Kehityskohteiden toteuttaminen ei kuitenkaan saa johtaa siirto- ja jakeluyhtiöiden taloudellisen vakavaraisuuden romuttumiseen.