Mihin työn eetos katosi päiväkodista?

Historia on osoittanut, että työ on usein otettu politiikan käyttöön. Lastentarha otti työn ideologian toimintamuodokseen ilman poliittista nyanssia, lapsen sosiaalisen itse- ja vastuuntunnon kehittämisen välineeksi. Se opetti lapsia liikkumaan myös epämukavuusalueella. Voiko 1890–1950-luvuille sijoittuvasta lähdeaineistosta piirtää aatehistoriallista siltaa tähän päivään? Mitä laajempia yhteiskunnallisia ja pitkäaikaisia vaikutuksia työkasvatuksen käytöllä päivähoidossa olisi? Tähän pureutuu Meretniemi tutkimuksessaan.

Meretniemen väitös herättää kysymyksen voisiko alkuaikojen pedagogiikkaa ja työn eetosta esiin nostamalla opettaa lapsille ikäkauteen ja nykypäivään soveltuvalla tavalla, mitä työn tekeminen tarkoittaa, miten sinnikkyyttä kehitetään, miten työ tekijäänsä palkitsee? Mitkä ovat tulevaisuuden työn lapsenkokoiset elementit?

– Taitavalla pedagogiikalla saadaan alle kouluikäinen lapsi ymmärtämään vastuun kantamisen tärkeys ilman, että hänen lapsuuttaan riistetään, Meretniemi sanoo. – Työkasvatusta voi hyvin perustein pitää varhaisena perhekasvatuksen muotona.

Keskeinen tutkimusongelma on jännite yksityisen ja julkisen lastentarhatoiminnan aatteellisissa lähtökohdissa ja toiminnan tavoitteissa. Meretniemi kysyy: Millaisena lastentarha-aatteen korostama "henkisen äitiyden" käsite näyttäytyi lastentarhanopettajien ammatillisessa vuoropuhelussa, millaisia merkityksiä sille annettiin ja mitä jännitteitä siihen liittyi? Millaisia fyysisiä toimintaympäristöjä ja arkikäytäntöjä lastentarhanopettajat loivat "hyvä koti" esikuvasta lastentarhoissaan? Millaisin argumentein lastentarhanopettajat vastasivat lastentarhan päivittäisen toiminta-ajan pidentämistä koskeneisiin ehdotuksiin ja vaatimuksiin?

– Lastentarhankasvattajattaren tuli henkisenä äitinä antautua palvelevan rakkauden käyttöön lähimmäisten hyväksi, Meretniemi toteaa.

– Äidilliset ominaisuudet käsitettiin ammattitaitovaatimuksiksi, mikä osaltaan heikensi lastentarhanopettajuuden yhteyttä koulun maailmaan ja tiedeyhteisöön, Meretniemi sanoo.

Kotiesikuva, lapsen ja äidin välisen siteen korostaminen ja lastentarhan puolipäivähoito muodostivat toimintamallin, jota oli vaikea murtaa, kun 1940–1950-luvuilla yhteiskunnan eri toimijat vaativat kokopäivähoidon laajentamista. Lastentarhanopettajat vastustivat kokopäivähoitoa ja vetosivat lapsen etuun ja oikeuteen pitää oma koti tärkeimpänä kasvuympäristönä ennen kouluikää. Heidän mielestään varhaiskasvatuksellinen tarve tuli tyydytetyksi puolipäiväisessä lastentarhassa. Lastentarhanopettajat tarjosivat ratkaisuksi lapsen kokopäivähoitoon jo 1940-luvun lopulla äitien osapäivätyötä tai äidinpalkkaa.

Lastentarhatyön uranuurtajien aatteellinen perintö painottui uskonnollisuuden, henkisen äitiyden ja Fröbelin pedagogiikan periaatteisiin. Alan koulutusta ylläpitäneen Ebeneser-säätiön säännöt kiinnitettiin kristillisiin arvoihin. Perinne piti lastentarhanopettajakoulutuksen yhtenäisenä, mutta muusta opettajankoulutuksesta erillisenä ja mahdollisesti jarrutti pitkään koulutuksen tieteellistymistä.

Kasvatustieteen maisteri Maija Meretniemi väittelee Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa 6.6. klo 10 aiheesta ”Hyvä koti ja henkinen äitiys lastentarhatyön esikuvina: Aate- ja käsitehistoriallinen tutkielma Suomen varhaiskasvatuksen taustasta”. Väitöstilaisuus järjestetään Helsingin yliopiston päärakennuksen pienessä juhlasalissa (Fabianinkatu 33). Väitös on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-0203-4