Novo Nordisk -blogi: ​Insuliinia kahvikupillisen hinnalla

Diabeteshoidosta käytävälle julkiselle keskustelulle luonteenomaista ei yleensä ole hoidon toteutuminen ja sen tulokset, vaan sen hinta. Ja hinnankin osalta vain ns. juoksevat menot, ne, jotka on helpoimmin identifioitavissa esimerkiksi sairausvakuutuskorvauskustannuksista. Hinta, joka syntyy potilaiden puutteellisesta hoidosta tai hoidon epätarkoituksenmukaisesta järjestämistavasta ja byrokratiasta, on paljon vaikeammin identifioitavissa. Kuitenkin jälkimmäisiä kustannuksia seuraamalla voitaisiin jopa edetä keskustelussa siihen, mitä hoidolla oikeasti halutaan saada aikaan. Voitaisiin jopa säästää.

Mutta koskapa kerran vielä eletään siinä maailmassa, jossa helpointa on tuijotella niitä yksittäisiä lääkehoidon kuluja, niin nostettakoon tässäkin tikun nokkaan ja lähempään tarkasteluun yksi sellainen kiinnostava kulu. Nimittäin insuliinien kustannukset. Tähän minua innoittaa vähän aikaa sitten käymäni keskustelu eduskunnassa ja ties monennenko kerran kuulemani mantra: "Niin, mutta kun se lääkehoito on niin kallista ja ne uudet insuliinit nostaa hoidon kustannuksia".

Lääkealaan liittyen näitä totuttuun uraan muurautuneita hokemia on paljon. Tämä on ehkä luonnollistakin, koska varsinainen asiantuntemus edellyttää monipuolista perehtymistä ja toisaalta lääkehoito on niin tavallinen asia ihmisten arjessa, että useimmat myös haluavat olla siitä jotain mieltä. Aina mielipiteen perusteena ei kuitenkaan ole ajantasaista tietoa.

Todellisuudessa diabeteksen hoidosta varsinaisten diabeteslääkkeiden osuus on vain noin 6 %. Esimerkiksi erikoissairaanhoidon vuodeosastohoidon kustannusten osuus on yli 20 %. Toinen tosiasia on se, että diabeteshoidon lääkekustannusten kasvu ei ole enää viime vuosina syntynyt insuliinien käytöstä.

Mantrojen hokeminen ei ole vain poliittisten päättäjien heikkous. Toukokuussa 2014 MediUutisissa käsiteltiin diabeteksen lääkehoidon kustannuksia ja erityisesti modernien insuliinien eli ns. insuliinianalogien osuutta kustannusten kasvussa. Kelan omienkin asiantuntijoiden mukaan kustannusten kasvun taustalla olisi modernien insuliinien käytön ”raju kasvu”. Kuitenkaan tämä väittämä ei ole enää useampaan vuoteen pitänyt paikkaansa, mikä on selvästi nähtävissä myös Kelan omista tilastoista.

Insuliinianalogit, joihin tuolloisessa artikkelissa viitattiin (detemirinsuliini ja glargininsuliini) ovat olleet käytössä Suomessa jo yli 10 vuotta. Jo useamman vuoden niiden käyttö on ollut varsin vakiintunutta. Insuliinien osuus diabeteslääkkeiden korvauskustannusten kasvusta on tasaisesti laskenut vuodesta 2009 ja viimeisen kahden vuoden aikana vaikutus on ollut jopa negatiivinen. Insuliinien korvauskustannusten lasku 2012-2014 itse asiassa vähensi diabeteslääkkeiden korvauskustannusten kasvua 20 %:lla, säästön ollessa 3,9 miljoonaa euroa. Tämä siitä huolimatta, että potilasmäärä on kasvanut.

Diabeteksen lääkekustannusten kasvu on viimeisen viiden vuoden aikana syntynyt ensisijaisesti uusien – pääasiassa tablettimuotoisten – lääkehoitojen lisääntyvästä käytöstä. Näiden lääkemuotojen käyttö on Suomessa yleisempää kuin esimerkiksi muualla Euroopassa, jopa 30-50% yleisempää kuin muissa Pohjoismaissa.

Lääkekorvauskustannukset kasvavat, sillä potilaiden määrä kasvaa. Diabeteslääkkeiden potilasmääräisestä kasvusta 74 % on vuosina 2009–2014 tullut muista kuin insuliineja käyttävistä potilaista. Euromääräisestä kasvusta vuosina 2009–2014 ei-insuliinien osuus oli 81 %. Potilaskohtainen korvauskustannus on pysynyt paikallaan viimeiset 3 vuotta.

Mantroissa on se huono puoli, että ne yksinkertaisen viestinnän muotona ovat tehokkaita asenteiden muokkaajina. Kun joku näkemys onnistuu raivaamaan tiensä läpi osaksi yhteisesti ymmärrettyä "totuutta", se sinne myös jää ja sen muuttaminen voi vaatia vuosien ponnistelut.

Tämän insuliinien kustannusmantran korjaaminen on tärkeää, sillä insuliinit näkyvät potilasmäärän takia korkealla lääkemenojen luettelossa ja ovat houkutteleva kohde lyhytnäköisille säästöjen etsijöille. Insuliinit ovat kustannustehokasta hoitoa. Diabeteshoidon hintakeskustelun keskiössä tulisi olla huonon hoitotasapainon aiheuttamat lisäsairaudet ja niiden ehkäisy.

Aina väliin lääkesäästökeskusteluun putkahtaa joitain aidosti kokonaisuuttakin huomioivia ideoita. Yksi sellainen julkaistiin vastikään Kelan tutkijoiden toimesta. Tutkijat nostivat erityisesti rationaalisen lääkehoidon "juustohöylämetodin" korvaajaksi. Järkeistämällä lääkehoitoa on mahdollista vaikuttaa myös potilaiden hyvinvointiin ja lisätä terveyttä, toisin kuin lääkeinnovaatioista leikkaamalla. Tutkimuksesta voi lukea mm. Apteekkarilehdessä.

Kaiken rehellisyyden nimissä on todettava, että aina ei ole käytössä ajantasaista tietoa. Edes kustannuksista. Diabetes on sosiaali- ja terveydenhuollon kannalta varsin monimutkainen sairaus, jonka aiheuttamista yhteiskunnallisista kustannuksista käytettävissämme oleva tieto on paikoin armottoman vanhaa. Siitä ei pian ole lainkaan päätöksenteon välineeksi. Tarvitaan tutkimusta ja erilaisen rekisteritiedon monipuolista hyödyntämistä. Mutta siitä enemmän toisella kertaa.