Novo Nordisk -blogi: Millä hinnalla Suomi ostaa lääkkeitä?

Osmo Soininvaara nosti uusimmassa Lääkärilehden kolumnissaan "Lääketutkimus on ekonomistin painajainen" esille erittäin mielenkiintoisen ja samalla yllättävän ajankohtaisen asian koskien lääkkeiden hinnoittelua, väestön terveyteen liittyviä tarpeita sekä yhteiskunnan rajallisia resursseja.

Soininvaara kuuluu siihen marginaalisen pieneen poliittisten vaikuttajien ryhmään, jotka ymmärtävät sekä kansainvälisen lääketeollisuuden toimintaympäristön lainalaisuuksia että yhteiskunnallista terveydenhuoltojärjestelmää. Nykyisessä sektoriorientoituneessa poliittisessa ja virkamiesmaailmassa tuon kokonaisuuden hahmottaminen on harvinaista. Joskin terveysalan kasvustrategiatyön myötä onneksi hitaasti lisääntymässä. Ja vaikka Soininvaara ei ehkä aatteellisessa mielessä ole globaalin lääketeollisuuden ylin ystävä, arvostan hänen analyyttistä ja kiihkotonta lähestymistapaansa lääke- ja terveysalan pulmakohtiin. En varauksetta jaa kaikkia hänen kirjoituksessaan esittämiään ajatuksia, mutta haluan poimia lähempään tarkasteluun yhden asian, jonka kehittäminen on mahdollista ihan suomalaisin voimin - toisin kuin esimerkiksi kansainvälisen patenttijärjestelmän muuttaminen. Nimittäin lääkkeiden hinnoista sopimisen.

Soininvaara kertoo kolumnissaan ehdottaneensa ministerinä 15 vuotta sitten lääkeyritykselle sopimusta, jonka mukaan Suomi sitoutuisi hankkimaan lääkevalmistetta huomattavasti suuremmalle potilasjoukolle, jos lääkkeen valmistaja myisi sitä merkittävästi halvemmalla hinnalla. Lääkeyhtiö kieltäytyi ehdotuksesta, koska Suomen saama hinta olisi vaikuttanut muiden maiden vertailuhintoihin. Tämä ei ole yllättävä tieto. Olosuhteet eivät näet tässä matkan varrella ole muuttuneet lainkaan Soininvaaran yritykselle ehdottamalle idealle suotuisaan suuntaan, päinvastoin. Hinta"neuvotteluista" on tullut aikaisempaakin haastavampia sekä lääkeyritysten että Suomen valtion kannalta. Suomella on taloudellisia resursseja entistä vähemmän käytettävissään ja toisaalta innovatiivisten alkuperäislääkkeiden tukkuhinnat ovat Suomessa niin alhaisia, että lääkeyrityksillä on entistä vaikeampi hyväksyä niihin alennuksia.

Taustalla on nimenomaan se, että kansainvälisesti julkisia tukkuhintoja eli ns. listahintoja käytetään eri Euroopan maissa hintavertailun pohjana. Eli jos lääkevalmisteen Suomen hinta on merkittävästi alhaisempi kuin maan, johon sitä verrataan, paine tässä vertailumaassa niinikään saada hintaa alas kasvaa. Jos tuo esimerkkimaa olisi vaikka lääkemarkkinoiltaan paljon suurempi Saksa, vaikutukset yrityksen liiketoimintaan olisivat isommat kuin liiketoiminnan menetys pienessä Suomessa tapauksessa, jossa lääke menettää hintaneuvottelujen kariuduttua korvattavuuden. Loputonta kansainvälistä hinnanalennuskierrettä on patentin voimassaoloaikana mahdotonta hyväksyä toimialalla, jossa yhden valmisteen tuotekehitys voi maksaa useampia miljardeja euroja ja kestää lähes 15 vuotta. Kuten Soininvaarakin toteaa, lääkevalmistajan on saatava investointiinsa käytetty raha takaisin. Sen lisäksi on voitava turvata rahoitus myös tutkimusvaiheessa oleville molekyyleille. Niillekin, joista ei syystä tai toisesta koskaan tule valmista lääkettä markkinoille.

Toisaalta menettely lääkkeen korvatuksi hyväksymiseen Suomessa on niin jäykkä, että se ei mahdollista sanan varsinaisessa merkityksessä todellista neuvottelua tai sopimista hinnasta, jolla Suomi lääkkeitä kansalaisilleen ostaa. Yksinkertaistettuna systeemi toimii niin, että yritys hakee valmistettaan sairausvakuutuksesta korvattavaksi tietyllä hinnalla. Monesti yritykset joutuvat hakemaan korvattavuuden ja hinnan hyväksymistä useamman kerran hintaviranomaisen hylättyä hakemuksia ja täten nämä prosessit voivat viedä jopa useamman vuoden. Yrityksen joko laskettua hintaa tai haettua sille korvattavuuden rajaamista, valmiste jollain rajauksella hyväksytään korvattavaksi. Koko prosessi tapahtuu kirjallisesti lukuisia hakemuksia ja vastineita vaihtamalla. Kyllä asiasta voi välillä keskustellakin , mutta neuvottelua siinä mielessä kuin yritysmaailmassa asia ymmärretään, se ei ole.

En kritisoi tässä toimijoita, vaan järjestelmää. Olen vahvasti sitä mieltä, että monestakin syystä nyt ollaan tilanteessa, jossa uudet, nykyaikaiset menettelytavat - ehkäpä jopa uudenlainen toimintakulttuuri - olisivat enemmän kuin tervetulleita. Lääkkeistä on haettu säästöjä useiden vuosien ajan monin eri keinoin - rakentamalla viitehintajärjestelmä, leikkaamalla kategorisesti alkuperäislääkkeiden tukkuhintoja, tiivistämällä hintojen ja korvattavuuksien uusintaan liittyviä aikatauluja. Juuri nyt Suomi on tilanteessa, jossa kaikkien alojen ja toimijoiden on välttämätöntä osallistua julkisen talouden säästötalkoisiin - myös lääkealan. Sellaisten kustannusten hallintakeinojen löytäminen, joilla ei samanaikaisesti aiheuteta tarpeettomia, jopa kielteisiä heijastevaikutuksia muualle, edellyttää uudenlaista yhteistyötä yritysten ja viranomaisten välillä.

Euroopassa erilaiset yritysten ja lääkkeiden maksajien väliset sopimusmenettelyt ovat tavallisia. Kääntöpuolena tällaisessa järjestelmässä on tosin kansainvälisen hintavertailun avoimuuden heikentyminen. Joskaan en ole ihan varma, onko kansainvälinen hintavertailu enää pitkään aikaan ollut kovin läpinäkyvää. Suomi on tavallaan joutunut tässä kehityksessä epäedulliseen asemaan järjestelmän jäykkyyden takia. Onneksi on täysin kansallisten päättäjien vaikutusvallan piirissä lähteä kehittämään menettelytapoja Suomessa. Tämän osan terveydenhuollon toiminnoista uudistaminen on pientä verrattuna vaikkapa sote-uudistukseen, mutta sillä voisi olla kauaskantoisia positiivisia vaikutuksia niin potilaille kuin kansainvälisten yritysten kiinnostukseen Suomea kohtaan.

Vuonna 2014 julkaistu terveysalan kasvu- ja innovaatiostrategia linjaa eri näkökulmista, millä tavoin Suomesta voitaisiin rakentaa terveysalan investoinneille nykyistä kiinnostavampi kohdemaa. Lääkkeitä tutkivan ja kehittävän teollisuuden näkökulmasta uusien lääkkeiden nopeampi markkinoille pääsy on yksi keskeisimmistä perusteista tutkimusinvestoinneille. Toisaalta, jotta valtion lääkkeisiin osoittama raha olisi mahdollisimman hyvin sijoitettu, olisi tärkeää löytää ne potilaat, jotka hoidosta eniten hyötyvät. Nykyjärjestelmässä näiden potilaiden löytäminen voi kuitenkin kestää todella kauan, koska hoito uusilla lääkkeillä mahdollistetaan aluksi vain hyvin rajatulle potilasryhmälle. Uudistamalla sitä järjestelmää, jolla Suomi varmistaa kansalaisilleen vaikuttavan, uusimman tutkimustiedon mukaisen lääkehoidon kohtuullisin kustannuksin, olisi varmasti mahdollista edistää molempia tavoitteita - investointeja ja kansanterveyttä. Jos tahtoa löytyy.